Edellisessä kirjoituksessa mainitsin, että en kerinnyt viime viikon Tukikohdassa kaikkiin kysymyksiin vastaamaan.  Näiden osalta vastaus tapahtuu kirjallisesti ja foorumina toimii tämä blogi. Ennen vastauksia muutama huomio.

Ensinnäkin haluan huomauttaa, että vastaukset ovat pitkälti omia pohdintojani. Ne eivät välttämättä heijasta helluntaiherätyksen tai Jyväskylän helluntaiseurakunnan kantaa. Voit olla kaikin mokomin kanssani eri mieltä. Niin kuin saarnassanikin, myös nyt tavoitteenani on saada teidät ajattelemaan ja pohtimaan omilla aivoillanne. Palautetta ja tarkentavia kysymyksiä voi laittaa tulemaan vaikka kommentoimalla kirjoituksia.

Toiseksi moniin kysymyksiin olen ensin vastannut metatasolla (meta=takana). Eli sen sijaan, että suoraan kävisin kysymyksen kimppuun, pohdin lyhyesti kysymyksen taustalla mahdollisesti vaikuttavia oletuksia ja lähtökohtia sekä selvennän käsitteitä. Tämän jälkeen käyn kysymyksen kimppuun, johon pyrin antamaan vastauksen eri näkökulmista tarkasteltuna.

Tässä linkit kysymyksiin ja niiden vastauksiin:
Raamattu kieltää tappamisen, mutta onko sodassa velvoite tappaa vihollinen?
Miksi uskon synnyttämiseen yritetään käyttää lihallisia ja järjellisiä keinoja?
Mistä tietää, että Jumala on isä eikä äiti?
Mistä tietää, että kristinusko on ainut oikea uskonto?
Jos Jumala on hyvä ja oikeudenmukainen, mihin asemaan se saattaa meidät?
Mitä eroa on uskonnolla ja uskolla?

"Mitä eroa on uskonnolla ja uskolla?"

Metavastaus

Riippuu mistä näkökulmasta asiaa tarkastellaan. Monien uskovien mielestä niillä on kaikki ero, ei-uskovien mielestä niillä ei ole mitään eroa. Tässä vastauksessa otan jonkinlaisen keskilinjan ja pyrin tarkastelemaan asiaa molemmista näkökulmista.

Vastaus 1

Uskovien näkökulma on siinä mielessä oikeutettu, että kristinuskossa on ennen kaikkea kyse henkilökohtaisesta suhteesta elävään Jumalaan. Mutta nähdäkseni uskovienkaan näkökulmasta kristinuskon määritelmää ei tulisi rajata näin tiukasti, koska se jättää ulos varsin paljon sellaisia asioita, joita kristillisen seurakunnan 2000-vuotisen historian aikana on pidetty hyvin keskeisinä. Saarnassani ja näissäkin vastauksissa useasti viljelemäni totuusväittämät ovat yksiä tällaisia esimerkkejä. Se, että meillä on henkilökohtainen suhde Jumalaan ei vielä varsinaisesti ota kantaa siihen, millainen tuo Jumala on tai miten meidän tulisi elää elämäämme tuon Jumalan kanssa. Nähdäkseni nämä ovat kuitenkin varsin oleellisia ja tärkeitä asioita puhuttaessa kristinuskosta.

Vastaus 2

Ei-uskovien näkökulmasta usko Jeesukseen ja uskonto näyttävät varsin samanlaiselta. Kristinuskossa on omat rituaalinsa (mm. Raamatun luku, rukous ja ylistys), pyhät juhlansa ja muut uskonnoille ominaiset piirteiteensä. Kristinusko tosin eroaa monista muista uskonnoista mm. Jeesus-narratiivin ja armon painotuksen suhteen. Tämä ei vielä kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kristinuskoa voitaisi pitää uskontona. Joskus jossain törmäsin seuraavaan ajatukseen, joka minusta kuvaa varsin hyvin omaa suhtautumista ”usko vai uskonto” -kysymykseen: Kristinusko on uskonto, mutta ilman Jeesusta se on yhtä kuollut kuin muut uskonnot. Jeesus puhaltaa kristinuskon kuolleisiin rakenteisiin elämän.

"Jos usko tulee Jumalan sanan kuulemisen kautta Pyhän Hengen työnä lahjana ihmisen sydämeen. Miksi sen synnyttämiseen yritetään käyttää lihallisia ja järjellisiä keinoja?"

Metavastaus 1

Tämän kysymyksen taustalla on mielenkiintoinen teologisen kiistelyn aihe, jota en itsekään ole vielä kokonaan omassa mielessäni ratkonut. Nimittäin ihmisen teot vs. Jumalan lahja uskon syntymisessä on teologinen kysymys, josta on kiistelty lähes koko kirkkohistorian ajan. Onko usko pelkästään 100% Jumalan lahja ja jos ei ole, niin missä suhteessa siinä on ihmisen omaa panosta ja missä suhteessa Jumalan tekoa? Itse olen tällä hetkellä sitä mieltä, että usko ei tule pelkkänä lahjana ihmisen sydämeen vaan siinä on meillä ihmisillä myös oma osuutemme (voimme torjua tai ottaa vastaan lahjan). Jos usko tulisi puhtaasti lahjana meidän sydämiimme, se tekisi meistä vain kuolleita puupölkkyjä, joille Jumala antaisi uskonlahjan. Nähdäkseni tämä näkemys vapauttaa ihmisen ”valinnan vapauden” -taakasta, koska ihminen nähdään olevan niin perin juurin turmeltunut ja syntinen, ettei hän edes pysty ottamaan uskoa vastaan. Niinpä jotta ihminen on kykenevä ottamaan uskon vastaan, täytyy Jumalan jo olla toiminut. Ongelmallinen tämä näkemys on myös silloin, kun aletaan pohtimaan niiden asemaa, jotka eivät ole uskossa. Miksi Jumala ei ole heille antanut uskonlahjaa? Siksi näkisin, että vaikka usko tuleekin yksin armosta, niin jotain ihmisen tekoa kuitenkin asiassa myös odotetaan ja vaaditaan. Jos kysymys kiinnostaa enemmän, kannattaa perehtyä kirkkohistoriassa Augustinus vs. Pelagius -kiistaan sekä Luther vs. Erasmus -kiistaan. Näiden kiistojen kautta pääset aika hyvin jyvälle siitä problematiikasta, mitä tässä yritin epäselvästi kirjoittaa.

Metavastaus 2

Miksi käyttää lihallisia ja järjellisiä keinoja? Olisi hyvä määritellä mitä nämä lihalliset  ja järjelliset keinot ovat, koska ihmiset ymmärtävät ne erilailla. Vastaan nyt sen ymmärryksen mukaan, mikä minulla on näistä termeistä (lihalliset keinot = värivalot, savukoneet, musiikki rukouksen taustalla, sosiaalinen apu, ylipäätänsä kaikki, mikä on pois yksinkertaisesta evankeliumin saarnaamisesta; järjelliset keinot = uskon perustelua järjellä, Ut:n luotettavuuden arviointia historiallisilla työkaluilla, Jumalan olemassaolon perustelua filosofisilla argumenteilla, jne.).

Vastaus

Näkisin, että sekä lihalliset että järjelliset keinot ovat hyödyksi uskon syntymisessä ihmisen sydämeen. Ihminen on kokonaisuus (henki, sielu ja ruumis), eikä kokonaisuuden eri osia voi tiukasti lokeroida omiin lokeroihin. Esimerkiksi meidän fyysinen terveytemme vaikuttaa henkiseen ja sielulliseen olotilaamme. Näin voidaan ajatella tapahtuvan myös uskon suhteen. Usko operoi ennen kaikkea ihmisen hengen alueella, mutta tähän hengen alueeseen vaikuttaa vahvasti myös sielu ja ruumis. On vaikea kuulla evankeliumia, jos maha huutaa kovempaa kuin evankelista! Tai kuten pelastusarmeijan perustaja William Booth on sanonut: ”Nobody gets a blessing if they have cold feet and nobody ever got saved while they had toothache”.

"Jos Jumala on hyvä ja oikeudenmukainen, mihin asemaan se saattaa meidät?"

Vastaus

En varmaan nyt ihan ymmärrä kysymystä… Luulisin, että se asettaa meidät varsin hyvään asemaan. Jumalan oikeudenmukaisuus pakottaa Jumalan rankaisemaan synnistä, mutta Jumalan hyvyys puolestaan lähetti Jeesuksen kärsimään tuon rangaistuksen meidän puolesta. Tästä syystä meidät on adoptoitu Jumalan perheeseen, olemme pyhiä, nuhteettomia ja vanhurskautettuja. Vapaita synnin orjuudesta ja vapaita elämään Jumalan hyvän tahdon alla.

"Mistä tietää, että Jumala on isä eikä äiti?"

Metavastaus

Jumalalla ei ole sukupuolta siinä mielessä kuin me ajattelemme. Sekä mies että nainen on luotu Jumalan kuviksi. Jumalan luonto pitää sisällään sekä maskuliinisuuden että feminiinisyyden eli hänessä on sellaisia piirteitä, jotka perinteisesti on kategorisoitu miehellisiksi tai naisellisiksi. Jeesus (kaikkien tosimiesten esikuva) esimerkiksi saattoi verrata itseään kanaemoon, joka kokoaa poikaset siipiensä suojaan (Matt. 23:37).

Vastaus

Tärkein perustelu lienee Jeesuksen opetukset. Jeesus mm. kohdisti rukouksensa aina Isälle, ei koskaan Äidille eikä muutenkaan vihjannut Äiti-Jumalan olemassaoloon. Tässä tullaan myös siihen pointtiin, jonka saarnassanikin esitin: tiedämme Jumalasta vain sen verran, mitä hän itse meille kertoo. Koska Jumala on paljastanut itsensä meille Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä, meidän tehtävä on kunnioittaa tätä ilmoitusta ja palvoa Jumalaa tämän ilmoituksen pohjalta.

"Mistä tietää että kristinusko on ainut oikea uskonto maailmassa joka pelastaa? Ja on todellinen? Ja kuinka tästä voi olla varma?"

Metavastaus 1 

Kristinuskon mukaan kristinusko ei pelasta vaan Jeesus. Jeesus on ainoa tie Isän luokse. Millään uskonnolla ei ole voimaa pelastaa ihmistä hänen syntisyydestään, mutta Jeesuksella on. Kuten Pietari (Apt. 4:12) rohkeasti julistaa: ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” Loput vastaukseni perustuvat Keith E. Johnson kirjoitukseen ”Do All Paths Lead to the Same Destination?”, joka löytyy suomennettuna http://www.nic.fi/~vlahsrk/tekstit/vievatko.html.

Metavastaus 2

Tämä on hyvä kysymys ja liittyy olennaisesti saarnan (usko, tiede ja Ut) teemaan. Nimittäin tämä on yksi niistä kristinuskon totuusväittämistä, jotka joko ovat totta tai eivät. Pohdittaessa kristinuskon asemaa suhteessa tieteeseen, helposti tulee pohtineeksi myös kristinuskon asemaa toisenlaisiin maailmankatsomuksiin – eli muihin uskontoihin. Voisivatko myös ne olla oikeassa? Veisivätkö kaikki lopultakin samaan päämäärään? Jos näin halutaan uskoa, täytyy kuitenkin perustaa oma uskontonsa sitä varten. Sillä ”kaikki uskonnot ovat oikeassa” -väite on räikeässä ristiriidassa useiden uskontojen totuusväittämien kanssa. Tilanne olisi sama jos sekä ruotsalaiset että suomalaiset väittäisivät voittaneensa jääkiekon maailmanmestaruuden vuonna 2011. Molemmat eivät voi olla oikeassa, koska jääkiekon maailmanmestaruuksia jaettiin vain yksi tuona vuonna. Vastaavasti kristinusko väittää Jeesuksen olevan ainoa tie pelastukseen. Hurskaiden muslimien Al-Fatiha rukous (http://fi.wikipedia.org/wiki/Al-Fatiha) puolestaan sisältää vahvasti ajatuksen islamista ainoana oikeana tienä. Nämä totuusväittämät eivät voi olla yhtä aikaa totta vaan jommankumman täytyy olla väärässä. Ja jos nämä uskonnot haluttaisiin yhdistää, jouduttaisiin tekemään väkivaltaa totuusväittämiin ja siten muuttaa kristinusko/islam joksikin sellaiseksi mitä ne eivät ole.

Vastaus 1

Johnson esittää viisi "uskonnosta riippumatonta" kriteeriä uskontojen arviointiin: (1) looginen säännönmukaisuus, (2) riittävä tosiasioihin pohjautuva tuki, (3) kokemuksellinen merkityksellisyys, (4) säännönmukaisuus muiden tiedonlajien kanssa (fysiikka, historia, jne.) ja (5) moraaliset tekijät. Itse olen kokenut ennen kaikkea ns. Jeesus-narratiivin (= Jeesuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus) keskeiseksi syyksi valkata kristinusko ainoaksi oikeaksi uskonnoksi maailmassa. Vain kristinusko väittää jotain tällaista ja jos se paljastuu todeksi (niin kuin minusta se on paljastunut), on luonnollista uskoa myös Jeesuksen väitteiden olevan totta.

Vastaus 2: Kuinka tästä voi olla varma? 

Vastauksessa 1 esitetyin perustein. Toisaalta on hyvä myös pohtia sitä, millainen varmuus sinulle riittää. Kuten saarnassani sanoin, usko Jumalaan jää aina ainakin jossain määrin uskon askeleeksi. Toisaalta laitat myös arkielämässäsi henkesi ja perheesi hengen uskomuksien varaan. Ajaessasi moottoritiellä kesäöisin 120 km/h laitat henkesi sen uskon varaan, että jarrupoljin oikeasti toimii, kun sitä tarvitset. Tai että vastaantulevat autoilijat noudattavat liikennesääntöjä ja pysyvät omalla kaistallaan. Et 100% voi sitä tietää, mutta se ei estä sinua toimimasta uskomuksesi mukaan. Sama pätee kristinuskoonkin. Et välttämättä saa 100% todisteita Jumalan olemassaolosta ja kristinuskon totuudellisuudesta (niin kuin et saa minkään muunkaan uskonnon/maailmankatsomuksen totuudellisuudesta), mutta voit silti laittaa elämäsi sen varaan. Ratkaiseva kysymys on: mikä varmuudenaste sinulle riittää?

Kuten edellä kirjoitin ja saarnassani sanoin, itse pidän kristinuskossa kaikkein oleellisempana Jeesus-narratiivia ja nähdäkseni kristinusko joko seisoo tai kaatuu sen varassa. Tämä Jeesus-narratiivi sekä valaisee epäselvempiä kristinuskon-alueita ja toisaalta nostaa sen asemaa suhteessa muihin uskontoihin. Jos Jeesus oikeasti eli maan päällä tehden edes suunnilleen niitä tekoja, joista Ut kertoo, jos hänet oikeasti naulittiin ristillä syyttömänä ja jos hän oikeasti ylösnousi, jos tämä kaikki on oikeasti historiallisesti tapahtunut, silloin Jeesuksen omille sanoille tulee antaa suunnaton painoarvo. C. S. Lewisin kuuluisaa lausahdusta kristinuskosta mukaillakseni: ”Uskon ylösnousemukseen, en pelkästään siksi, että todisteet viittaavat siihen vaan siksi, että sen valossa näen kaiken muun.”

Ps. keväällä järjestettävä maailmankuva-kampanja keskittyy osittain tämän kysymyksen äärellä. Silloin nimittäin pohditaan ainakin kriteerejä toimivalle maailmankatsomukselle.

"Raamattu kieltää tappamisen mutta jos kahden maan välille syttyy sota ja joutuu rintamalle. Niin onko periaatteessa velvoite tappaa vihollinen vaikka Raamattu sen kieltää?"

Vastaus:

Tämä on vaikea kysymys ja vastaus monesti riippuu keneltä kysyy. Toisten mielestä esim. maanpuolustuksessa ei ole mitään eettisesti kyseenalaista, toisten mielestä 5. käsky ja Jeesuksen eettiset ohjeet siunata vihollisia ja kääntää toinen poski koskevat myös valtiotasolla.

Yksilötasolla Raamattu näyttäisikin olevan varsin selvä asiasta: yksilö ei saa ottaa oikeutta omiin käsiinsä. Meidät on kutsuttu rakastamaan, ei tappamaan. Kysymys ei kuitenkaan ole niin selvä valtiotasolla. Jeesus (22:15-22) käski olla kuuliainen keisarille eli meidän tapauksessa valtiolle ainakin verojen maksamisen suhteen. Myös Paavali (mm. Room. 13:1-9) suhtautui myönteisesti esivallan valtaan ja kehotti uskovia alistumaan siihen: ”Se [esivalta] on Jumalan palvelija ja toimii sinun parhaaksesi. Mutta jos teet väärin, pelkää! Esivalta ei kanna miekkaa turhaan.” Ratkaisevaa lienee kuinka pitkälle tämän esivallan alaisuuteen alistumisen nähdään menevän. Verojen maksamiseen? Liikennesääntöjen noudattamiseen? Rauhanajan lakien noudattamiseen? Sodanajan lakien noudattamiseen? Itse kategorisoin tämän kysymyksen ns. omantunnon kysymyksiin. Eli sellaisiin kysymyksiin, joihin ei välttämättä ole olemassa selvää kyllä/ei-vastausta. Näihin kysymyksiin jokaisen on Jumalan edessä itse päätettävä oma vastauksensa, huolellisesti Raamattua tutkien ja rukoillen.

#apokuu jäi lopulta blogin ja facebookin puolella varsin vaatimattomaksi. Lukusuunnitelmasta kerkesin lukemaan vain kaksi kirjaa, mutta twitterin puolella onneksi #apokuu näyttäytyi varsin useasti. Twiittejä voit selata oikealla olevassa laatikosta. Paljon #apokuusta kului myös siihen, että pohdin tulevaa Tukikohta saarnaani. Saarnan teemana oli (yllätys, yllätys) apologetiikka ja tarkempana aiheena "Usko, tiede ja Uusi testamentti". Jos et ole vielä katsonut saarnaa, niin se löytyy alta. Oli mukava päästä saarnailemaan pitkästä aikaa joskin en ole ihan varma voiko tuota enää edes saarnaksi kutsua. Sen verran erilainen ja erityyppinen se oli.

Järjestettiin nuorille myös mahdollisuus esittää kysymyksiä. Osaan kysymyksistä vastasin jo saarnan yhteydessä, osaan olen kirjoittanut kirjallisen vastauksen. Laitan/linkitän vastaukset tänne blogiin jahka ollaan keksitty, mihin ne ensisijaisesti laitetaan.

Kiirusta tuppaa olemaan, mutta yritetään silti pitää edes jonkinlaista julkaisutahtia #apokuun vuoksi.

Yksi vastalause kristinuskon totuudellisuutta kohtaan on ollut se, että opetuslapset vain keksivät koko ajatuksen siitä, että Jeesus oikeasti nousi kuolleista. Että he olivat niin traumatisoituneet mestarinsa yllättävästä ja julmasta kuolemasta, että halusivat ylläpitää elämäänsä Jeesuksen kanssa keksimällä ajatuksen Jeesuksen ylösnousemuksesta.

"Mutta kun he [opetuslapset] kuulivat, että hän eli ja että Maria oli hänet nähnyt, eivät he uskoneet." (Mark. 16:11)

Tätä ajastusta vasten yllä oleva jae Markuksen evankeliumista näyttää hämmentävältä. Jos opetuslapset keksivät koko jutun, miksi Markus väittää näin? Maria ja kumppanit riemuissaan kertoivat Jeesuksen elävän, mutta opetuslapset pitivät naisten juttuja turhanpäiväisenä. Eivätkä he näyttäisi uskoneen vielä sittenkään, kun Emmauksen tien kulkijat sanoivat vastaavaa (jae 13).

Huomattavaa onkin, että evankeliumien mukaan tyhjä hauta ei vielä synnyttänyt uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen. Tämä on varsin kiusallinen seikka Pietarille ja muille opetuslapsille, jotka muodostivat alkuseurakunnan johdon ja ytimen. Vahvat uskonsankarit eivät uskoneet itsekään, kun ensimmäisiä sanomia Jeesuksen ylösnousemuksesta alettiin levittää! Tällaista kiusallista seikkaa tuskin olisi laitettu evankeliumiin, ellei niin oikeasti olisi tapahtunut.

"Jos Jumala on olemassa, miksi maailmassa on niin paljon pahaa?" "Kumpi on totta, evoluutio vai kristinusko?"

Keskustellessa kristinuskon rationaalisuudesta, törmää monesti yllä kuvattuihin lauseisiin. Kysymykset kuitenkin ampuvat ohi maalin, sillä ne eivät tavoita kristinuskon olemuksen ydintä: Jumalan olemassaoloa. Kysymyksiin voi vastata mitä vaan ja silti jää se mahdollisuus, että Jumala voi olla olemassa. Itselleni keskeisin kysymys ei ole se, onko Jumala hyvä tai miten maailma luotiin vaan se, onko tämä totta. Sillä jos tämä on totta, minun on parasta tehdä niin kuin Jumala sanoo, koska hän on suurempi kuin minä.

Lähtökohtaisesti tulee siis tarkastella kristinuskon keskeisten totuusväittämien totuudellisuutta. Yksi tärkeimmistä totuusväittämistä on historiallinen: Jumala astui hetkenä X sisälle luomaansa maailmaan ja aikaan. Näin tehdessään hän jätti jalanjäljet historian hiekkarannalle ja näitä jalanjälkiä tutkimalla, voidaan tehdä johtopäätöksiä koko touhun totuudellisuudesta ja järkevyydestä. Siksi apologetiikassa monesti Raamattua lähestytään kuten mitä tahansa muutakin historiallista dokumenttia. Pohditaan millaisissa olosuhteissa se syntyi ja kuinka luotettavaa sen teksti on. Koska apologetiikassa monesti pyritään vakuuttamaan ei-uskovia, eli sellaisia jotka suhtautuvat lähtökohtaisesti varsin nuivasti Raamattuun, on tämä lähtökohta minusta oikeutettu ja hyvä. Todistakoon Raamattu itse omasta luotettavuudestaan eikä meidän ennakko-oletukset ja tulkinnat Raamatusta.

Tähän läheisesti liittyy erityisesti herätyskristillisyydessä viljelty fraasi: "Raamattu tutkii meitä kriittisesti, emme me Raamattua". Minusta näin tulisikin olla, mutta harvemmin näin vain tapahtuu. Nimittäin monesti Raamattu ei tutki meitä kriittisesti vaan meidän tulkintamme siitä: lakihenkisenä uskovana luet Raamattua niin kuin lakikirjaa, jne. Tutkimalla kirjoituksia, pohtimalla eri raamatunkirjojen syntyhistoriaa, kontekstia ja tarkoitusta päästään lähemmäksi sitä, mitä Raamattu sanoo.

Monen lukijan korvissa apologetiikka kuulostaa varsin oudolta termiltä: "onko se joku anteeksipyytämis juttu vai liittykö se jotenkin niihin lopun aikoihin?" Sana juontaa juurensa kreikan kielen sanasta apologia, joka tarkoittaa puolustamista. Ei kuitenkaan niin, että me ihmisinä jotenkin puolustaisimme Jumalaa. Että Jumala istuu syytettyjen penkillä ja me asianajajina puolustaisimme, että kyllä se Jumala sittenkin on olemassa. Itse pidän apologetiikan merkitystä tärkeänä, koska ihmiset (minä mukaanlukien) tarvitsevat apua ymmärtämisessä. Jumalan luoma järki ei ole uskon arkkivihollinen vaan uskon tukija ja vahvistaja.

"Olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu" (1. Piet. 3:15)

Apologetiikan toinen hyöty ja merkitys on siinä, että se saa ihmiset ajattelemaan ja pohtimaan, miksi uskovat kuten uskovat. Montakaan kertaa yo. Pietarin kehotus ei toteudu elämässämme. Emme ole valmiita, koska emme ole pohtineet uskomme syytä ja syvintä olemusta. Tiedämmekö aina edes sitä, mihin uskomme?

"Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä" (Hepr. 11:1)

Toki usko on enemmän kuin vain pelkkää järkeilyä, kuten heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaakin. Mutta täysin sokeaa usko ei suinkaan ole. "Minä olen sinun Jumalasi", sanoi Jumala Israelin kansalle Egyptistä lähdön jälkeen. Tämän lauseen takana ei ollut vain sokeaa uskoa vaan vakuuttavia todisteita (Egyptin vitsaukset), että näin todella oli. Opetuslapset eivät lähteneet julistamaan ylösnoussut Kristusta, koska vain uskoivat sokeasti Jeesuksen opetuksiin. He olivat itse kohdanneet ylösnousseen mestarinsa. Näin on myös meidänkin kohdalla. Me emme vain sokeasti usko pastorin saarnoihin vaan mekin olemme kohdanneet Jumalan, kokeneet hänen rakkautensa ja siten myös vakuuttuneet hänen olemassaolostaan. Tällaisissa tapauksissa apologetiikalla on uskoamme vahvistava merkitys. Länsimaisille tieteellisen maailmankuvan kyllästämille ihmisille apologetiikan kautta luodaan myös edellytyksiä sille, että ihmiset voisivat kokea saman kuin me. Muokataan heidän maailmankuvaansa ja vakuutetaan, että tässä touhussa on sittenkin jotain järkeäkin.

Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarja on siis nyt saatu pakettiin, mutta blogini ei vaikene – ainakaan täysin. Nimittäin marraskuu tai apokuu (niin kuin itse olen sen ristinyt) alkaa ja sitä mukaan uusi kirjoitussarja, joka keskittyy apologetiikkaan eli uskon järjelliseen puolustamiseen. Tyyli ei kuitenkaan tule muuttumaan vaan pyrin pitämään kirjoitukset kohtuullisen lyhyinä. Toivottavasti tällä kertaa onnistuu myös kirjoitusten kansantajuisuuskin.

Nyt minulla ei ole mitään valmista kirjallista tuotosta, jonka voisin pilkkoa sopivan mittaisiin pätkiin (kuten oli Paavalin ristiriitaisessa minässä). Siksi aiheiden käsittely ei ole yhtä syvällistä ja ytimeen menevää kuin Paavalin ristiriitaisessa minässä. Tarkoitus olisi kuitenkin mahdollisuuksien mukaan kirjoittaa mm. seuraavista aiheista:

• Eikö Jumala puolusta itse itseään? Mihin apologetiikkaa tarvitaan?
• Jotain luomisesta, evoluutiosta, yms. maailman synnystä
• Jotain Jeesuksesta ja hänen merkityksestä kristinuskoon
• Jotain Pyhän Hengen toiminnasta
• Jotain kärsimyksen ongelmasta
• Voiko Jumala luoda niin suuren kiven, ettei jaksa nostaa sitä?
• Jotain siitä, miksi minä uskon Jumalaan

Alla olevassa kuvassa olevien kirjojen lisäksi apokuun lukulistalle kuuluu Alister McGrathin Dawkins delusion sekä mahdollisesti sen vastapariksi Richard Dawkinsin Jumalharha. Lisäksi to-read -listalta löytyisi muutama muukin kristinuskoon (sellaisena kuin me sen tunnemme) lähtökohtaisesti nihkeästi suhtautuva teos. Katsotaan kerkiänkö niitä avaamaan apokuun aikana. Lämmittelyksi voitte kerrata vaikka Usko ja järki -tunnisteella olevat kirjoitukset.

Tämä on VIIMEINEN osa Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarjaa. Kirjoitussarja on perustunut Iso Kirja -opistolle tekemääni päättötyöhön. Jos olet jaksanut lukea kaikki sarjan kirjoitukset, olet siis lukenut käytännössä päättötyöni läpi. Onneksi olkoon!

Päättötyössäni ja tässä kirjoitussarjassa yritin tarkastella Room. 7:14–25 jaejaksoa ilman ennakko-oletuksia minästä tai jakson tarkoituksesta. Näin on pyritty antamaan tekstin kertoa itse itsestään. Haasteena on ollut jaksossa käsiteltävien aiheiden läheinen suhde isoihin asiakokonaisuuksiin, kuten Paavalin käsitykseen ihmisestä ja lopunajoista sekä antiikin retoriikkaan. Erilaiset käsitykset näistä vaikuttavat myös minän identifioimiseen. Toinen haaste oli, että teksti itsessään on varsin niukkasanainen minän identiteetistä. Joitain johtopäätöksiä kaiken tutkimisen jälkeen olen tehnyt. Niistä voi lukea edellisestä kirjoituksestani.

Vastauksien lisäksi tutkielmani nostatti lisää kysymyksiä eli jatkotutkimuksen aiheita. Yksi tällainen hedelmällinen ja ajankohtainen tutkimuskenttä on kieliopillinen: onko kreikan verbeissä aika-elementtiä ollenkaan vai kuvaako tempukset vain toiminnan muotoa? Toinen on Room. 7:7–13 minän identiteetti ja sen vaikutus tutkittavan jaejakson minän identiteetin ymmärtämiseen. Kolmas jatkokysymys on se, kuvaako Paavali tässä lain alla olevan juutalaisen päivittäistä vai jotain erityistä kokemusta. Neljäs tärkeä kysymys on hahmottelemani kiastisen rakenteen todennäköisyys ja mahdollisuus: onko Paavalilta löydettävissä samantyyppistä rakennetta muualta roomalaiskirjeestä tai muista hänen kirjeistään?

Pitkä Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarja lähenee loppuaan. Tässä kirjoituksessa kerron mitä kaikesta edellä kirjoitetusta päättelin. Seuraavassa kirjoituksessa on vuorossa kirjoitussarjan yhteenveto. 

Jotkut tutkijat tulkitsevat minän olevan roomalaiset pakanakristityt, jotka olivat ennen kristityksi kääntymystään jumalaapelkääväisiä (eli juutalaisuuden liepeillä pörrääviä pakanoita, noudattivat joitain juutalaisten lakeja, mutta eivät olleet ympärileikkauttaneet miehiään). He olivat elossa ennen kuin tunsivat Lain, päätyivät sen alle ja huomasivat kyvyttömyytensä täyttää sen käskyt vaikka tunnustivatkin Lain hyvyyden – kuten Room. 7. luvun minä. Tämä tulkintatapa sopii tekstiin ja on uskottava kaiken edellä sanotun huomioon ottaen. 

Oman twistinsä asiaan tarjoaa ne tutkijat, joiden mielestä minä kuvaa Israelin kansaa. Myös tämä tulkintatapa sopii tekstiin ja vaikuttaa uskottavalta kaiken edellä sanotun valossa. Täten ei ole syytä sulkea kumpaakaan etnistä ryhmää pois. Kummatkin, sekä juutalaiset että jumalaapelkääväiset, iloitsivat Jumalan Laista ja kuitenkin epäonnistuivat sen täyttämisessä. 

Näin ollen Paavalin voidaan ajatella tarkastelevan kristillisten silmälasien läpi, ei-tiukasti rajatun, juutalaisen kansan kokemusta. Kristillisten silmälasien vuoksi, häviää Fil. 3:6 (Paavalin todistus itsestään juutalaisena) asettama haaste.

"Lakiin perustuva vanhurskauteni oli moitteeton." Fil. 3:6b

Selvästi on nähtävissä, että Room. 7:7–25 jakautuu kahteen pääosioon: 7–12(13) ja (13)14–25. Nämä jaksot eroavat toisistaan sekä aihealueen että aikamuodon vaihtumisella. Samoin melkoisen selvästi näkee, että jae 13 toimii siltana näiden jaksojen välillä.

Mutta vaikka jaksot ovat erillisiä, onko minän identiteetti kuitenkin sama? Ne, jotka tulkitsevat minän kristityksi katsovat, että aikamuodon vaihtuminen on riittävä syy erottaa jaksot ja minät toisistaan. Tätä on kuitenkin vaikea pitää riittävänä syynä tulkita minä jotenkin muuten kuin luonnollisimmalla mahdollisella tavalla, koska muuten teksti pysyy varsin selkeänä, että minän identiteetti on sama. Retorisesti olisi varsin taitamatonta, jos minän identiteetti vaihtuisi kesken minä-kertomusta. Vähän sama, jos minä kertoisin tarinaa Matista ja kesken tarinankerronnan vaihtaisinkin nimen Pekkaan – ilman, että selkeästi kerron asiasta kuuntelijoille.

Jos on niin, että Room. 7:7-13 ja 7:14-25 minät ovat samoja, ei minä voi olla täysin omaelämäkerrallinen. Tämä johtuu siitä, että 7:9 ei voi viitata Paavaliin ennen kääntymystään ja toisaalta 7:14 ei oikein sovi Paavaliin kääntymyksen jälkeen.

Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarja lähenee loppua. Tämä on kolmanneksi viimeinen kirjoitus aiheesta. Marraskuussa blogissa teema vaihtuu kerta heitolla ja siirrytään enemmän apologeettisiin aiheisiin. Stay tuned!

Kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, antiikin kreikankielessä minä-muotoa voitiin käyttää kuvaamaan laajempaa joukkoa: yleensä kirjoittaja mukaan lukien. Keskeiseksi kysymykseksi nouseekin onko tutkittava minä täysin keksitty kirjallinen hahmo vai onko siinä Paavalin omaelämäkerrallisia elementtejä. Seuraavat seikat viittaisivat siihen suuntaan, että Paavali sisällytti (ainakin jossain määrin) itsensä minään. Muutama seikka vahvistaa tätä käsitystä:

Ensinnäkin Paavali ei käytä kovin usein minä-muotoa ilman viittausta myös itseensä. 59/73 (Room. 7. ulkopuolella) minä-pronominin esiintymisistä on selvästi henkilökohtaisia ja näistä 10 esiintyy selkeästi omakohtaisissa lainauksissa. Vastaava suhde on myös minä-muotoisissa verbeissä. Ne jaksot, joissa poissulkeva minä esiintyy, eroavat selkeästi tyyliltään ja pituudeltaan Room. 7:7-25:stä. Myös Room. 7. luvun lähikontekstissa olevissa luvuissa 9-11 löytyy minä-muotoisia lauseita, jotka selkeästi eivät ole poissulkevia.

Luonnollista onkin ajatella minän viittaavan ainakin Paavaliin, ellei tekstissä selkeästi vihjata toisenlaiseen tulkintaan. Tällaista vihjausta ei Room. 7. luvusta löydy, joten vaikuttaa mahdottomalta, ettei 7:14–25 minän kokemuksessa olisi yhtään Paavalin omakohtaista kokemusta mukana.

Tämä kirjoitus on osa Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarjaa. Sarja lähestyy loppuaan sillä tulossa on enää/vielä kolme kirjoitusta!

Tämä kirjoitus on osa pitkää Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarjaa. Nyt pohditaan Paavalin kirjoitustaitoa ja ajanlaskun alun kirjoitustyylejä. Tämä on ensimmäinen osa. 

Kümmelin jälkeen (ks. tulkintahistoria) tutkijoiden keskuudessa on ollut laaja yhteisymmärrys siitä, että minää voi käyttää retorisesti ilman omaelämäkerrallisia viitteitä. Antiikin kirjallisuudessa oli käytössä laajasti tekniikka, jota kutsutaan personifioimiseksi eli prosopopoeiaksi (speech-in-character). Kyseisessä tekniikassa kehitellään jollekin tunnetulle henkilölle uusi luonne tai keksitään sekä henkilö että luonne. Paavalin saama koulutus Gamaliel jalkojen juuressa on hyvin todennäköisesti pitänyt sisällään myös prosopopoeia-tekniikan harjoittelua. Tuolloin ei juuri pilkuteltu tai erotettu sanoja toisistaan, vaan tekstit olivat monesti vain pitkiä kirjainyhdistelmiä (kuten kuvasta näkyy). Koska Paavali kuitenkin kykeni lukemaan ja kirjoittamaan kirjeitä, oli hän väkisinkin joutunut oppimaan kuinka persoonia ja heidän tekemisiään erotetaan tekstistä.

Yleinen esimerkki prosopopoieasta olivat hahmot, jotka kuvaavat sisäistä moraalis-psykologista ahdinkoaan. Retorisen hahmon käyttö voitiin aloittaa muun muassa puhumalla yksikön ensimmäisessä persoonassa (minä-muoto) eikä keksittyä puhujaa tarvinnut erityisemmin identifioida. Antiikin retoriikan oppikirjat suosittelivat, että hahmo viittaisi ensin nykyiseen kärsimykseensä, sitten menneeseen onnellisuuteensa ja lopulta kurjaan tulevaisuuteensa. Tätä heijastelee myös Room. 7:7–8:2:n aikamuodot, jotka tosin ovat eri järjestyksessä. Ilmeisesti kuitenkin aikamuotojen järjestys voi olla joustava. Onkin hyvin todennäköistä, että Paavali käytti jonkinlaista retorista tehokeinoa, mihin viittaisi myös jaksojen 7:7–13 ja 7:14–25 minän suhde. Jos ne nähdään samoina, on hyvin todennäköistä, että sitä on käytetty viittaamaan yleisesti johonkin ihmisryhmään. Tätä kysymystä käsitellään parin kirjoituksen päästä.

Tiimari siis otti ja meni konkurssiin. Tai ainakin se oli tilanne vielä pari viikkoa sitten. En tiedä on Tiimarille jo löytynyt ostaja vai laittaako myymälät kohta lapun luukulle. Tiimarin perustaja Kari Sulkanen kommentoi Tiimarin konkurssia ja esitti yhdeksi syypääksi Tiimarin johdon strategisen valinnan poistaa arjen käyttötavarat (talouskelmut, pakastepussit, yms.) tuotevalikoimasta. Sulkanen sanoi otsikossa olevan lauseen. Tämä lause jäi elämään ja mietityttämään minuakin.

Tämä kirjoitus ei käsittele Tiimarin tilannetta vaan sitä, voisiko vastaava tapahtua seurakunnissa. Jälleen oman mututuntuman perusteella seurakunta yhdistetään monesti sunnuntain jumalanpalvelukseen sekä viikolla olevaan rukouskokoukseen – tilaisuuksiin. Monen mielestä seurakunta on tilaisuuksia. Erinäköisiä ja erikokoisia, mutta tilaisuuksia kuitenkin. Juhlahetkiä arjen kiireen ja paineen keskellä. Ja onhan se hyvä tulla yhteen, tavata ystäviä, kuulla Jumalan Sanaa ja ylistää. Isossa Kirjassa käymäni Seurakunnan jumalanpalvelus -kurssi opetti minua arvostamaan näitä jumalanpalveluksia ja näkemään niiden arvon ja mahdollisuuden.

Kuitenkin, jos suurin osa seurakunnan johdon ja työntekijöiden ajasta menee näiden juhlahetkien järjestämiseen (niin kuin se oman mututuntuman perusteella tuntuu menevän), on jotain pielessä. Näin väittäisin. Jos seurakunnan strategiaksi valitaan jumalanpalvelusten ja muiden tilaisuuksien hiominen viimeisen päälle laadukkaaksi ja hyväksi, voi meille käydä kuten Tiimarille. Konkurssi uhkaa, koska "ei joka päivä ole juhlaa". Arki sen sijaan on (lähes) joka päivä.

Jaakob kirjoittaa kirjeessään, että usko ilman tekoja on kuollut. Millaisia tekoja hän tarkoittaa? Tuskin kuitenkaan sitä, että ellette käy seurakunnan tilaisuuksissa on uskonne kuollutta? Ehkä enemmänkin sitä, mitä profeetta Jesaja jo vuosisatoja aiemmin kutsui paastoksi, johon Jumala mielistyy:

"että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi" (Jes. 58:6-7)

Siksi näkisin mielelläni seurakunnilla strategioita, jotka keskittyisivät juhlien sijasta arkeen. Ihmisten auttamiseen, ohjaamiseen ja tukemiseen. Strategioita, joiden innoittamana pyritään vaikuttamaan laajasti ja syvästi ympäröivään yhteisöön. Strategioita, joita noudattamalla seurakunta muuttuu välttämättömyydeksi sekä seurakuntalaisille että seurakunnan ulkopuolisille.

Tämä on toinen (ja varsin lyhyt) vasta-argumentti aiemmin esitetylle Room. 7:14-25:n minän identiteetille. Kirjoitus jatkaa Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarjaa.

Monet tutkijat näkevät Room. 7:14-25:ssa kuvatun tilanteen olevan niin synkkä ja ristiriitainen, ettei se voi kuvata kristittyä. Heitä voidaan moittia siitä, että heillä on liian alhainen ja rajoittunut näky Laista. Sillä voidaan ajatella niin, että mitä enemmän kristitty on Hengen uudistamana, sitä herkemmäksi hän tulee synnin jatkuvalle vallalle (vrt. mitä kirkkaampi valo, sitä enemmän likaa näkyy). Tällöin kristityn vilpitön rakkaus Jumalaa kohtaan, saisi hänet huutamaan Room. 7:24 tavoin:

"Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?"

Mikään tekstissä ei kuitenkaan viittaa tähän. Päinvastoin. Paavalin retoriikka ja argumentaatio kärsii pahasti, jos kristityt ovat synnistä vapautettuja (6:22), mutta toisaalta myytyjä synnin alle (7:14) ilman mahdollisuutta vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Lisäksi koska jakson pääteema on lain hyvyys, ei sen keskeiseksi argumentiksi tulisi nostaa kristityn kokemusta tai Paavalin näkemystä ihmisestä.

Gal. 5:17 kohta muistuttaa (ainakin -38 käännöksessä) hyvin paljon roomalaiskirjeen minän suurta ristiriitaa: "sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen." Koska galatalaiskirjeessä selkeästi puhutaan kristityistä, vaikuttaisi tämä aiheuttavan vahvan ristiriidan edellisessä kirjoituksessa esittelemäni johtopäätöksen kanssa.

Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte. (Gal. 5:17)

Tarkemman eksegeesin, eli raamatun tutkimisen, myötä tämä ristiriita laukeaa tyhjiin. Ensinnäkin Gal. 5:17 kuuluu laajempaan jakeiden 16–25 jaksoon, jonka sanoman mukaan liha ei estä Hengen toimintaa eikä varsinkaan ole aina voitolla kristityistä (kuten minällä on tilanne). Sen sijaan jaksolla tarkoitetaan sitä, että ihminen asettuu aina jommankumman (lihan tai Hengen) puolelle. Alkukielessä jae 17b on hivenen epäselvä, mutta konteksti huomioon ottaen se voitaisiin suomentaa seuraavasti: ”Ne sotivat toisiaan vastaan, niin että te ette voi tehdä mitä tahansa tahdotte”. Maininnat Pyhästä Hengestä ovat toinen merkittävä ero Gal. 5:16–25 ja Room. 7:14– 25 jaksojen välillä: ensimmäisestä niitä selkeästi löytyy, jälkimmäisestä ei. Joskus on kuitenkin esitetty, että Room. 7. luvun kaltainen ankara taistelu on mahdollista vain Pyhän Hengen ollessa läsnä ja aktiivinen. Tämäkään vasta-argumentti ei vakuuta, koska samankaltaisia kuvauksia löytyy pakanakirjallisuudestakin.

Ympäröivien jakeiden perusteella Gal. 5:17b ihmisellä on vaihtoehto: he voivat joko vaeltaa Hengen mukaan tai lihan mukaan. Teologista sanastoa käyttäen hän on posse peccare (kykeneviä tekemään syntiä) ja posse non peccare (kykeneviä olemaan tekemättä syntiä). Tällaista vaihtoehtoa ei Room. 7:14-25 minällä vaikuttaisi olevan vaan hän on non posse non peccare (kykenemätön olemaan tekemättä syntiä).

Jonkinlaista rinnakkaisuutta näiden jaksojen välillä kuitenkin voidaan nähdä, sillä Gal. 5:18 sanoma on täsmälleen sama kuin Room. 7:1–8:11:n pääsanoma. Rinnakkaisjakso jakeelle Gal. 5:17 löytyisi kuitenkin tutkittavaa jaejaksoa paremmin Room. 8:5–13:sta, jossa puhutaan lihan ja Hengen välisestä taistelusta. Näin ollen vaikka tutkittavan minän identiteetti nähtäisiinkin jonain muuna kuin kristittynä, voidaan sanoa lihan ja Hengen välisen taistelun olevan osa kristityn kokemusta. Kristityllä on kuitenkin mahdollisuus laittaa synnille kampoihin ja toisinaan jopa selviytyä voittajana taistelusta – Paavalin pyhityskäsityksen mukaisesti.

Tämä kirjoitus on osa pitkää Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarjaa, joka perustuu Iso Kirja -opisolle tekemääni päättötyöhön.

Pitkästä kesästä huolimatta syksy tulee ja on jo tullutkin. Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarja ei kuitenkaan ole vielä loppunut. Vielä on päättötyötä jäljellä! Tämän lyhyen kirjoituksen tarkoituksena on kertoa, mitä kaikesta edellä kirjoitetusta päättelin ja kertoa mitä tuleman pitää.

Kuten aiemmista kirjoituksista mahdollisesti huomasitte, tekstistä itsestään löytyy hyvin vähän asioita, jotka kiistattomasti kertoisivat minän identiteetin. Vihjeitä sinne sun tänne kuitenkin löytyy ja kun kaikki nämä vihjeet tuodaan yhteen, vaikuttaisi minän tulkitseminen kristityksi mahdottomalta. Erityisen vakuuttavina argumentteina tähän voidaan pitää jakeiden 7:5–6 asemaa johdantoina tuleviin jaksoihin sekä jakeen 14b toteamusta, että minä on myyty synnin alle. Näin ollen kuka tahansa minä onkin, kristitty se ei ainakaan näyttäisi olevan.

Tämä lopputulos saattaa herättää joissain lukijoissa vastalauseita. Siksi esittelenkin seuraavissa kirjoituksissa muutaman keskeisen argumenttin tätä näkemystä vastaan ja koitan puolustella omaa tulkintaani. Sen jälkeen pohditaan minän mahdollisia omaelämäkerrallisia elementtejä. Lopuksi pohditaan kenestä ei–kristitystä Paavali puhuu – pakanoista vai juutalaisista.

Tämä on toinen osa Room. 7:24-25 jakeita käsittelevästä kirjoituksesta sekä ties monesko osa päättötyöhöni perustuvasta kirjoitussarjasta, jonka aiheena on Paavalin ristiriitainen minä Room. 7:14-25 jaejaksossa. Ks. kirjoituksen edellinen osa.

24. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?25. Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia. (Room. 7:24-25)

Kiitoksen jälkeen Paavali tiivistää jakson pääsanoman: ”Siis näin minä itse toisaalta mielellä palvelen Jumalan lakia, toisaalta lihalla synnin lakia.” Voisiko Paavalin käyttämä termi 'minä itse' kertoa jotain mysteerisen minän identiteetistä? Joidenkin tutkijoiden mukaan se tulisi ymmärtää seuraavasti: ”Minä, Paavali, osana Israelia lihan mukaan”, eli minä ilman Pyhän Hengen apua. Paavali käyttää ilmaisua 'minä itse' yhteensä viisi kertaan: Room. 7:25, 9:3, 15:14; 2. Kor. 10:1 ja 12:13. Nämä fraasin esiintymiset eivät tue tätä tulkintaa eikä sanoilla itsessään ole tällaista merkitystä. Tämä ei ole tarpeellistakaan vaikka minän katsottaisiinkin olevan ei-kristitty: fraasissa käytetään pronominia 'minä' painottamaan, että huolimatta minän kaikista eri osista, se pysyy silti yhtenä persoonana.

Tutkittavan jakson jakeiden 25a ja 25b järjestys on hämmentänyt joitain tutkijoita. Tuntuu oudolta, että kiitoksen jälkeen Paavali vielä palaa minän toivottomaan tilanteeseen. Helppo tapa selvitä tästä problematiikasta olisi väittää jakeen 25b olevan myöhempi lisäys tai kirjurin vaihtaneen niiden paikkaa keskenään. Kummallekaan näistä teorioista ei kuitenkaan löydy yhtään käsikirjoitustodistetta. Vakuuttavampi teoria on se, ettei Paavali juutalaisen luonteen omaavana malta enää olla hiljaa vaan paljastaa vastauksen minän tuskaiseen huutoon jakeessa 24. Tätä vastausta hän käsittelee tarkemmin 8. luvun alussa. Tätä näkemystä tukee myös monikon käyttö ”meidän Herramme” – eikä ”minun Herrani”. Toisaalta jos aiemmin hahmottelemani kiastinen rakenne on uskottava, tulee yhteenvedon paikka myös ymmärrettäväksi.

Yksi ateistien esittämä kritiikki uskontoja ja erityisesti kristinuskoa kohtaan on ollut se, että uskonnot ovat suurin sotien aiheuttaja. Päättelyketju on ollut silloin seuraavanlainen: Uskonnot aiheuttavat sotia, joten uskonnot ovat vääriä ja jopa vaarallisia. Näin ollen uskonnot pitäisi kieltää lailla. On totta, että uskonnot ovat olleet mukana monessa sodassa, mutta ateistien päättelyketju on kuitenkin liian yksinkertaistettu useista eri syistä. Nyt nostan pöydälle vain muutaman pointin.

Ensinnäkin se muistuttaa varsin paljon viime vuosina tietokonepelien ympärillä käytyä keskustelua. Tietokonepelien on sanottu aiheuttavan milloin joukkosurmia, milloin nuorten väkivaltaista käyttäytymistä ja milloin mitäkin. Tosiasiassa meillä on joukko varsin fiksuja ja rauhallisia ihmisiä, jotka pelaavat tietokonepelejä. Kun ongelmatapauksia ilmenee, syy löytyy yleensä jostain muualta kuin liiallisesta pelaamisesta (kuten masennus ja muut psyykkiset sairaudet). Sama tuntuisi pätevän myös uskontoihin. Ateistien syytökset uskontoja kohtaan ovat liian yksinkertaistettuja tulkintoja historiasta, mistä pääsenkin toiseen pointtiini.

Ateistien kritiikki syyllistyy anakronismiin, mitä historian tutkimuksessa yritetään välttää. Historiaa tulisi tutkia menneisyyden ihmisten näkökulmasta – ei nykyihmisen. Tässä tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, nykyajan länsimaiselle kulttuurille hyvin tuttu jako uskonnolliseen ja poliittiseen oli menneisyyden ihmisille mitä suuremmissa määrin vierasta. Kirkko oli valtio ja valtio oli kirkko. Näin ollen tulee vaikeaksi erottaa missä vaiheessa uskonto oli pääasiallisin syy konflikteihin ja missä vaiheessa puolestaan muut poliittiset syyt (valtataistelu, raha, maanomistus, jne.). Tästä hyvä esimerkki on meidän aikaamme ulottuva konflikti Pohjois-Irlannissa. Sen voisi nähdä katolisten ja protestanttien kahinointina, mutta yhtä hyvin sen voi nähdä irlantilaisten ja brittiläisten kahinointina.

Joitain erottelu on kuitenkin yritetty tehdä. Yksi sellainen on Charles Phillipsin ja Alan Axelrodin Encyclopedia of Wars -kirjasarja. Heidän mukaansa ihmishistoriassa on käyty kaikkiaan 1 763 sotaa, joista vain 6.98% voidaan pitää luonteeltaan uskonnollisena (ks. kuva yllä). En ole lukenut kirjasarjaa, joten en tiedä, miten he ovat tähän lukuun päätyneet. Oma tietämykseni tästä tuloksesta perustuukin lähinnä tähän artikkeliin. Joka tapauksessa uskontoa voidaan käyttää ja on käytettykin keppihevosena niin hyvään kuin pahaankin, mutta samaa voi sanoa vallasta, rahasta ja maanomistuksesta. Se, että näin on, ei vielä riitä tekemään mistään näistä itsessään pahaa. Yleensä suurin syy sotiin on lopultakin ihminen itse: ahne, itsekäs ja paha ihminen. Joten pitäisikö meidän kieltää ihmiset lailla?

Tänään loppuu taas yksi vaihe pikku sankarimme elämästä. Isoon Kirjaan tekemäni harjoittelu loppuu virallisesti tänään ja sitä myötä Iso Kirja -opiston opinnot. Harkkaraportti on palauttamista vaille valmista, joten ensi keväällä laitetaan sitten salmiakkilakki päähän. Iso Kirja takana, elämä edessä. Suunnatessa eteenpäin ja suunnitellessa tulevaisuutta on tärkeää myös peilata taaksepäin. Mitä tuli opittua? Mitä jäi oppimatta? Ajattelin muutaman asian jakaa kuluneesta kesästä.

Ensinnäkin ajankäyttöön. Lähes koko harjoitteluni ajan kirjasin Toggl-nimiseen palveluun työtuntini ja jaottelin ne kuvassa näkyvällä tavalla. Tässä vaiheessa pieni maksamaton mainos: Toggl osoittautui varsin käyttökelpoiseksi virtuaaliseksi "kellokortiksi". Se toimii sekä selaimessa että kännykällä ja siihen saa laitettua erilaisia projekteja ja tageja, joiden avulla hyvin pysyy selvillä mihin aikaa kuluu. Itse jaottelin ajankäyttöni seuraaviin "projekteihin":

• Itse toiminto = jumalanpalveluksissa, rukouskokouksissa, pyhäkoulussa, leirillä, yms. istuttu ja vietetty aika
• Opetuksen valmistelu = saarnojen ja raamiksien suunnittelu
• Palaverit = erilaiset palaverit mukaan lukien myös lähes viikoittaiset harkkapalaverit ja pastoripalaverit
• Oma hartauselämä = sisältää lähinnä raamatunluvun, jonkin verran henkilökohtaisia rukous&ylistys-hetkiä. Tosin elokuussa jäi monesti lukemiset merkkaamatta
• Toiminnan suunnittelu = puhelinsoittoja, viestien kirjoittamista, yms. toiminnan organisointia
• Toimisto = päivystystä toimistolla
• Other = ajankäytön suunnittelu, harkkaraportin kirjoittaminen, yms. 

Ikäryhmittäin ajateltuna 26% meni lasten, 8% varkkien, 14% nuorten ja loput aikuisten parissa.

Kaiken kaikkiaan pääsin mielestäni yllättävänkin suuriin vastuisiin ja näin yllättävänkin laajasti pastorin työkuvaa. Yleinen mielikuva lienee, että kesällä vauhti hiljenee seurakunnissakin monen toiminnan ja ihmisen jäädessä kesätauolle. Näin onkin, mutta tätä vauhdin hiljenemistä kompensoi varsin hyvin pastorien lomat. Joten vaikka kokonaistyömäärää on vähemmän, yksittäisen pastorin työtaakka voi jopa kasvaa. Itse otin kuitenkin varsin tyytyväisenä vastaan kaiken vastuun ja tehtävät, mitä minulle vaan annettiin. Niinpä harjoittelustani muodostui varsin monipuolinen. Leikin lasten kanssa pikkuautoilla, istuin tärkeän näköisenä miksauspöydän takana, saarnasin ja opetin rukouskokouksissa lasten kesäpyhiksissä, päihdeleirillä ja jopa sunnuntain jumalanpalveluksessa. Omalta mukavuus- ja armoitusalueelta haastettiin pois varsin useasti ja lähes yhtä useasti uskaltauduin myös astumaan sieltä ulos. Oppimaan, kokeilemaan ja kasvamaan.

24. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?
25. Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia. (Room. 7:24-25)

Kuten muissakin Paavalin ristiriitainen minä -kirjoituksissa, tämänkin kohdalla suosittelen vahvasti, että pidätte Raamattua auki samalla kun luette tätä kirjoitusta. Kirjoitus voi vaikuttaa vaikealta, mutta raamatunkohdan tavaamisen ja miettimisen avulla kirjoituskin selkiytynee.

Mikäli minä olisi kristitty, niin hänen kyselynsä pelastajan identiteetistä jakeessa 24 vaikuttaa oudolta. Kyseessä voi kuitenkin olla heprean kielen toivomuslauseiden kaltaisesta ahdistuneesta toivomuksesta: ”kunpa lopultakin pääsisin...!”. Näin on esimerkiksi Ps. 14:7, 53:7. Lause ei siis välttämättä kuvaa epätoivoa vaan vilpitöntä kaipuuta sellaiseen, jonka minä tietää varmasti tulevan. Toisaalta Paavali kuvaa minän olotilaa varsin voimakkaalla adjektiivilla, jota käytetään Ut:ssa tämän kohdan lisäksi vain ilmestyskirjassa kuvaamaan Laodikean seurakuntaa. Se voitaisiin suomentaa sanoilla ’kurja’, ’viheliäinen’ tai ’surkea’. Se voi kuvata myös tilannetta, jossa ihmistä vedetään kahteen suuntaan. Tutkittava minä selkeästi on tällaisessa ahdingossa.

Paavali lopettaa tutkittavan jaejakson yhteenvetoon (jakeen 25 loppu), jota ennen ilmaistaan kiitokset Jumalalle. Mistä Jumalaa kiitetään? Kiitoksen läheinen yhteys edellisen jakeen epätoivoisen huudahduksen kanssa viittaa luonnollisesti siihen, että kiitokset kohdistuvat jotenkin kuoleman ruumiista (kreikaksi tou soomatos tou thanatou toutou) vapautumiseen. On vaikea määrittää kumpaan sanaan pronomini 'toutou' viittaa: ruumiiseen vai kuolemaan. Koska välittömässä kontekstissa on kuitenkin epäsuorasti viitattu ruumiiseen (jae 18 ’lihassa’ sekä jae 23 ’jäsenissä’), voisi olla luonnollisempaa liittää toutoo ruumiin kanssa. Näin ollen minä huutaisi vapautusta ”tästä kuoleman ruumiista”. Mihin tällä viitataan? Luonnollinen tulkinta on, että viittaus kohdistuu lähikontekstissa olevaan tahdon ja tekojen väliseen jännitteeseen sekä synnin asumiseen minän jäsenissä. Kaivattu vapautus voi olla joko minän fyysinen ylösnousemus (kuoleman jälkeen siis) tai kristityksi kääntyminen – riippuen millainen identiteetti minälle annetaan. Oli tulkinta kumpi tahansa, niin jaetta 25a pidetään ennakointina tulossa olevasta voitosta. Tätä puoltaa myös kreikassa futuurimuodossa oleva jakeen 24 verbi vapauttaa, joka useimmiten Ut:ssä viittaa eskatologiseen eli aikojen lopussa tapahtuvaan vapautukseen (esim. Room. 11:26 tai 1. Tess. 1:10). Sitä kuitenkin käytetään myös ilman eskatologisia viitteitä esimerkiksi Room. 15:31 tai 2. Kor. 1:10. Jakeen 25a kiitos-fraasissa itsessään ei kuitenkaan ole mitään, joka kertoisi onko vapautus jo tapahtunut vai ei.

Jakeiden pohdinta jatkuu seuraavassa kirjoituksessa...

"sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin," (Room. 7:22)

Jos jakeessa 14 käytetty ilmaisu 'myyty synnin alle' näyttäisi kallistavan vaakakuppia minä=ei-kristitty puolelle, niin jakeen 22 ilmaisu 'sisäinen ihminen' näyttäisi puolestaan kallistavan vaakakuppia minä=kristitty -leiriin. Miten siis on? Mitä tämä ilmaisu tarkoittaa? Siihen perehdytään tässä kirjoituksessa, joka on osa pitkää Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarjaa.

Paavalin käyttämä käsite 'sisäinen ihminen' on harvinainen ilmaisu ja esiintyy Paavalilla tämän kohdan lisäksi vain kaksi kertaa: 2. Kor. 4:16 ("Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu") ja Ef. 3:16 ("että hän kirkkautensa runsauden mukaisesti antaisi teidän, sisällisen ihmisenne puolesta, voimassa vahvistua hänen Henkensä kautta"). Kummatkin kohdat selvästi puhuvat kristityistä, joten luonnollista olisi tulkita näin olevan myös Room. 7:22:ssa. Kysymys kuitenkin herää: Onko 'sisäinen ihminen' jotakin sellaista, jota vain kristityillä on vai onko se osa jokaista ihmistä?

Paavali kirjoittaa sisäisen ihmisen uudistumisesta 2. Kor. 4:16:ssa. Ennen tätä uudistumista sisäisen ihmisen on luonnollisesti täytynyt olla olemassa eikä mikään näyttäisi antavan syytä olettaa, että sisäinen ihminen on aloittanut olemassaolonsa vasta ihmisen kääntymyksessä. Sen sijaan Room. 1:28:ssa ("Ja niinkuin heille ei kelvannut pitää kiinni Jumalan tuntemisesta, niin Jumala hylkäsi heidät heidän kelvottoman mielensä valtaan, tekemään sopimattomia") Paavali selkeästi vihjaa, että mieli on ollut olemassa ennen kääntymystä. Koska mielen merkitys on paljolti sama kuin sisäisen ihmisen, voidaan olettaa myös sisäisen ihmisen olleen olemassa ennen kääntymystä. Näin ollen sisäistä ihmistä voidaan pitää ihmisen kuolemattomana puolena eikä ko. ilmaus näyttäisi siten kertovan minän identiteetistä mitään.

"Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen." (Room. 7:14)

Paavali käyttää tutkittavassa jaejaksossa kaksi kertaa substantiivia 'liha' (7:18,
25) ja kerran adjektiivia 'lihallinen' (7:14), jonka katsotaan kantavan samat merkitykset kuin substantiivikin. Näissä jakeissa liha asetetaan vahvasti vastakkain hengellisen kanssa, mikä ei kuitenkaan tarkoita ei-fyysisen ja fyysisen vastakkainasettelua. Sen sijaan liha kuvastaa heikkoutta ja orientoitumista poispäin Jumalasta. Ne tutkijat, jotka tulkitsevat minän olevan kristitty, erottavat termit 'lihassa' ja 'lihallinen' toisistaan. Tällöin ensimmäinen kuvastaisi syntisen luonnon alla olevaa ei-kristittyä ja jälkimmäinen lain vastakohtaa. Luontevammalta kuitenkin vaikuttaisi tulkita adjektiivin 'lihallinen' viittaavan jakeeseen 7:5, jonka mukaan laki herättää syntiä niiden jäsenissä, jotka ovat 'lihassa'. Totta kuitenkin on, että pelkällä adjektiivilla 'lihallinen' ei voi perustella minän olevan ei-kristitty. Sanan muissa esiintymissä (esim. 1. Kor. 3:1–3) sitä nimittäin sovelletaan myös kristittyyn.

Jakeen 14 lopussa oleva 'myyty synnin alle' -fraasi on monen tutkijan mielestä riittävä perustelu sille, että minän tulkittaisiin olevan joku muu kuin kristitty. Nimittäin aiemmin Paavali on kirjoittanut kristittyjen olevan kuolleita synnille (6:2), vapautettuja synnistä (6:7, 18 ja 22) ja ettei synti enää ole heidän hallitsijansa (6:14). Lisäksi jakeessa 8:9 Paavali kirjoittaa uskovien olevan ”ei lihassa vaan Hengessä”. Osa kristitty-leirin kannattajista yrittävät luistella tämän alta väittämällä, että Paavalilla on meneillään syvä itsetutkiskelu ja hän näkisi sitä kautta oman turmeltuneisuutensa verrattuna Jumalan pyhään Lakiin. Tämä Paavalin itsetutkiskelu on vastoin Stendahlin teesiä, jonka mukaan Lutherille tyypillinen syvä itsetutkiskelu oli Paavalille vierasta. Tästä kirjoitin enemmän Uutta perspektiiviä Paavalin käsittelevässä kirjoituksessani. Toiset kristitty-leirin kannattajista puolestaan erottavat yksilön ja 'lihallisen minän': vain 'lihallinen minä' on myyty synnin alle, ei koko yksilö. Tämä erottelu on kuitenkin väkinäinen eikä tekstin tukema. Jakeen 18 kommentti lihasta ("Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää") tulee nähdä vain yksinkertaisesti minän luonnetta tarkentavana huomautuksena. Joka tapauksessa 'myyty' jakeessa 14 on perfektissä ja kreikassa perfekti viittaa menneisyydessä alkaneeseen ja edelleen voimassa olevaan tapahtumaan. Tutkittavassa jaejaksossa 'myyty' viittaa jakeiden 7–11 tapahtumiin, jolloin minä joutui kuoleman alaiseksi. Näin ollen jakeiden 7-11 kuvaama tila on edelleen voimassa minällä.

Paavali ristiriitainen minä -kirjoitussarjan ties monesko osa. Nyt tarkastellaan suurennuslasin kanssa tekstijaksoa Room. 7:14-25 ja erityisesti muutamaa jaetta. Seuraavassa kirjoituksessa luvassa tarkempaa tarkastelua jakeesta 22.

Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarja jatkuu. Nyt vuorossa kolmas osa yleisistä tekstihavainnoista jaksosta Room. 7:14-25. Tämä osa ei lopulta päättötyöhöni päätynyt, joten kyseessä ei ole täysin pureskeltu tai hiottu osio. Kiinnitin huomiota jaksossa varsin keskeisessä roolissa olevan sanan laki sisältöön: viitataanko sillä aina juutalaisten Tooraan vai voisiko kyseessä olla joku universaalinen laki. 

Paavali käyttää jaksossa Room. 7:14–25 sanaa laki yhdeksän kertaa ja koko luvussa yhteensä 23 kertaa, joten sitä voidaan pitää jakson yhtenä avainsanana. Se esiintyy jakeissa 14, 16, 21, 22, 23 ja 25. Kiistelyä aiheuttaa se, viitataanko sillä aina Tooraan vai voiko se tarkoittaa joissakin kohdissa periaatetta.

Selkeitä tai hyvin todennäköisiä viittauksia Tooraan löytyy jakeista 14, 16 ja 22. Sen sijaan jakeissa 21, 23 ja 25 esiintyvät laki-sanat ovat tutkijoiden keskuudessa kuuma peruna. Osa tutkijoista tulkitsee lain viittaavan joka kerta Tooraan, jolloin minän lisäksi myös Toora olisi jakautunut. Toiset puolestaan katsoo jakeen 21:n lain viittaavan ”toiseen lakiin” (jakeessa 23). Tämä "toinen laki" puolestaan on sama kuin ”synnin laki” jakeessa 25. Osa tutkijoista taas katsoo, ettei jakeen 21 laki ei ole Toora eikä ”toinen laki”.

Erilaiset tulkinnat laista eivät kuitenkaan näyttäisi vaikuttavan merkittävästi minän ymmärtämiseen, joten jätin tämän kysymyksen avoimeksi enkä sitten lopulta edes sisällyttänyt päättötyöhöni koko laki-keskustelua.

Muokkasin taas vähän blogin ulkoasua. Sivut saattoivat näyttää oudolta, kun yritin saada tuota vaihtuvat kuvat systeemiä toimimaan. Viimein sain sen toimimaan ja nyt siinä näkyy kolme viimeisintä blogikirjoitusta. Tähän blogin ulkoasuun eli designiin olen melko tyytyväinen, joten tällaisena tämä nyt pysyy ainakin hetken aikaa.

Tämä kirjoitus on osa pidempää Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarjaa, joka perustuu Iso Kirjalle tekemääni päättötyöhön. Nyt ollaan yleisissä tekstihavainnoissa ja pohditaan jaksossa käytettyjä kolmea eri tehdä-verbiä. Seuraavassa kirjoituksessa on luvassa päättötyöni ulkopuolista pohdintaa laki-sanan sisällöstä.

Jaksossa Room. 7:14–25 on käytetty kolmea eri tehdä-verbiä: katergadsomai (jakeissa 15a, 17, 18 ja 20b), poieoo (jakeissa 15c, 16a, 19a, 20a ja 21) ja prassoo (jakeissa 15b ja 19b). Paavali käyttää näitä verbejä monta kertaa synonyymeina, mutta jonkinlaisia painotuseroja voidaan löytää.

Verbissä katergadsomai korostuu tekemisen lopputulos ja se voidaan suomentaa
’saada aikaan’, ’vaikuttaa’ tai ’hoitaa loppuun’. Monet sen esiintymät Ut:ssä löytyvät nimenomaan roomalaiskirjeestä ja sitä käytetään sekä negatiivisessa että positiivisessa sävyssä. Sen sijaan verbiä prassoo käytetään kuvaamaan lähinnä paheksuttavaa toimintaa eikä Jumala koskaan toimi sen subjektina eli tekijänä. Toiset ajattelevat verbin painottavan tavaksi tullutta toimintaa, toiset toiminnan moraalista seurausta ja kolmannet toiminnan keskeneräisyyttä. Se voidaan suomentaa ’tehdä’, ’suorittaa’, ’noudattaa’ tai ’tehdä vaatimusten mukaan’. Verbi poieoo voi saada perusmerkityksensä ’tehdä’ tai ’valmistaa’ lisäksi myös aktiivisuutta kuvaavan merkityksen ’saada aikaan’ tai ’aiheuttaa jokin tila’.

Kuvaavaa kuitenkin on, että jakeissa 7:15 ja 7:19 Paavali käyttää verbejä poieoo ja prassoo ristikkäin. Tämä vihjaa vahvasti, ettei hänellä ollut mielessään eroa ainakaan näiden kahden verbin välillä. Sen sijaan verbillä katergadsomai saattaa olla edellä mainittu painotusero. Tällä ei kuitenkaan ole vaikutusta minän identifioimiseen.

Iltalehti uutisoi tutkimuksesta, jonka mukaan uskonnottomat ihmiset ovat älykkäämpiä kuin uskonnolliset. Varsinainen tutkimus koostui 63 aiemman tutkimuksen meta-analyysistä ja siihen pääsee käsiksi tästä. En tuota tutkimusta kokonaan ole toki lukenut, joten kommentointini nyt pohjautuu lähinnä Iltalehden uutisen pohjalta. Uskovien reaktiot tuohon tutkimustulokseen voivat olla monenlaiset. Yksi voi ajatella, että so what. "Mä olen mieluummin hullu ja rakastunut Iskään". Toinen puolestaan lainaa Paavalia sanoen: "Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi". Kolmas voi kiinnittää huomion älykkyyden ja viisauden väliseen eroon (tutkimushan ei kertonut mitään tunneälystä). Neljäs puolestaan huomauttaa tutkimuksen puhuvan uskonnollisuudesta ei niistä, joilla on henkilökohtainen suhde elävään Kristukseen.

Minusta meidän ei kuitenkaan pidä piiloutua näiden taakse ja jotenkin niiden avulla oikeuttaa uskomme "tyhmyys". Jos "älykäs lapsi kääntyy todennäköisimmin pois uskonnosta", seurakunnan vastuunkantajien ja johtajien hälytyskellot pitäisi soida. Mikä julistamassamme kristinuskossa saa tämän aikaan? Mikä saa keskivertoa älykkäämmät hylkäämään lapsuudenuskonsa? Osa syy saattaa olla, kuten tutkimuksen tekijätkin toteavat, ihmisen tunne oman itsensä hallinnasta. Kirkko tarjoaa pelastusta ja Jeesusta johdattamaan elämään, mutta en minä tarvitse pelastusta. "Olen ollut kunnon kansalainen ja elämäni on varsin hyvässä kondiksessa, kiitos vain."

Omalla mutu-tuntumalla helluntaikontekstista väittäisin, että toinen syy on kirkkojen epäonnistuminen uskon ja järjen välisen jännitteen purkamisessa. Älykkäille seurakuntalaisille ei tarjota riittävästi älyllisiä syitä pysyä uskossa. Heidän kyselyitään ja epäilyitään ei sallita vaan ne leimataan epäuskoksi ja käsketään vain uskomaan, ottamaan vastaan ja kokemaan. Jos saarnapöntöstä julistetaan sunnuntai toisensa jälkeen vain yksinkertaista evankeliumia ja jätetään seurakuntalaisten järki haastamatta, ymmärrän hyvin ihmisten turhautumisen. Jos vilpittömät kysymykset ja pohdiskelut Raamatun alkuperästä, ristiriidoista, tulkinnasta tai koko touhun historiallisuudesta jäävät kerta toisensa jälkeen ilman vastausta tai saavat vastaukseksi hyvin pinnallisen ja hätäisen vastauksen, unohdetaan ihmisen olevan kokonaisuus. Meidän tehtävä on rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestä, kaikesta sielusta, kaikella ymmärryksellä ja kaikesta voimasta. Tämä tarkoittaa sitä, että tarvitsemme myös järkeä ja järjellisiä syitä uskoa kristinuskon totuudellisuuteen. Keinoja purkaa uskon ja järjen välinen jännite – niin pitkälle kuin se on mahdollista.

Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarja jatkuu havainnoilla tekstistä. Ensin yleisiä havaintoja, joista ensimmäisenä kiinnitetään huomio aikamuodon vaihtumiseen jakeessa 14.

Jaksossa Room. 7:7–13 Paavali käyttää selkeästi menneisyyteen viittaavia aikamuotoja (kuten "synti herätti", "minä kuolin", "synti petti"). Jakeessa 14 hän kuitenkin siirtyy käyttämään nykyisyyteen viittaavia aikamuotoja (kuten "minä olen", "en tee", "myönnän") indikatiivissa. Nämä nykyisyyteen viittaavat verbit ovatkin ehkä yksi suurimmista ongelmista tulkitessa minä ei-kristityksi. Mutta tämä ei silti selkeästi kaada vaakakuppia kristitty-leiriin, sillä Ut:n kreikan aikamuoto eli tempus on varsin erikoinen kapistus.

Ut:n kreikassa tempus koostuu kahdesta elementistä: näkökulmasta ja ajasta. Näistä ensimmäinen on selkeästi tärkein ja aikaelementti puolestaan merkitykseltään sekundäärinen eli toissijainen ja joissain tapauksissa olematon.

• Näkökulmaelementti viittaa toiminnan jatkuvuuteen: toiminta voi olla joko jatkuvaa, valmista tai tapahtunut ainoastaan kerran
• Aikaelementti puolestaan voi viitata menneeseen, nykyiseen tai tulevaan aikaan sekä tietyissä tapauksissa olla muu tai laajempi kuin todellinen aika (suomalaiset ymmärtävät sanan 'aikamuoto' juuri tässä merkityksessä)

Historiallinen preesens on minän identiteetin kannalta oleellinen esimerkki aika-elementistä, jonka merkitys on muu kuin kirjoitus hetkellä oleva todellinen aika. Historiallisia preesensejä nimittäin voidaan käyttää kuvaamaan menneitä tapahtumia. Näin ollen Paavali olisi voinut kuvata preesensillä minän menneitä kärsimyksiä ja tempusongelma olisi ratkaistu. Tämä ei kuitenkaan ole uskottava ratkaisu, sillä kaikista sadoista selvistä historiallisista preesenseistä Ut:ssa kaikki ovat monikon tai yksikön 3. persoonassa eikä yksikään niistä ole Paavalin kirjeissä. Lisäksi, jos historiallista preesensiä käytettäisiin, olisi tekstistä löydettävissä selkeä viittaus menneeseen aikaan. Näin ei kuitenkaan tutkittavassa jaksossa ole vaan ehkä jopa päinvastoin: jakso alkaa ja päättyy epäsuoriin viitteisiin nykyhetkestä. Näitä ovat mm. jakeen 14a "me tiedämme" sekä jakeessa 25b esitetty yhteenveto.

Aikaelementtiä ei myöskään voi täysin pyyhkiä pois Room. 7:14-25 verbeistä, sillä ne ovat indikatiivissa ja perinteisesti indikatiivin on aina ajateltu sisältävän aikaelementin. Tosin tämä näkemys on kiistetty, koska ajan katsottaisiin olevan kontekstisidonnainen. Joka kerta Paavalillakaan ei preesensiin siirtyminen minä-kertomuksissa tarkoita siirtymistä nykyhetkeen. Näin esim. 1. Kor. 2:1–8, 9:19–23; 2. Kor. 2:9, 11:24–29 ja 12:8–10.

Tempuskysymys on edelleen ratkaisematta ja vaatisi tarkempia tutkimuksia. Joka tapauksessa, koska tempusmuodoissa ei ensisijaisesti ole kyse ajasta vaan näkökulmasta, tempuksen vaihdon voidaan katsoa viittaavan siirtymistä tapahtumien narratiivisesta kertomisesta tilan kuvaukseen. Lopullista varmuutta tästä ei kuitenkaan saada, joten tempuksien perusteella minän identiteetti jää epäselväksi. Yksi vaihtoehto on tulkita, että Room. 7:14–25 käytetään ns. aforistista preesensiä, joka on pätevä kaikille ihmisille ja kuvaa universaalista faktaa. Tällöin minä olisi Paavalia itseään laajempi, kollektiivinen joukko ihmisiä. Jouduin jättämään tämän asian penkomisen kesken, koska päättötyöni lyhyyden vuoksi en siihen tämän enempää pystynyt ottamaan kantaa.