Kesän helteet ovat vaihtuneet syksyn sateisiin keleihin, tosin koleus ja kylmyys vielä odotuttaa itseään. Otsikkoa yleensä käytetään vuoden vaihteessa, mutta opiskelijana syksy merkkaa minulle enemmän uuden vuoden alkua kuin tammikuun 1. päivä. Tässä sitä nyt ollaan, kuutisen vuotta sitten astuin ensimmäistä kertaa hullujenhuoneelle (eli yliopiston MaD-rakennukseen). Vuodet ovat vierineet, laitokset ja maisematkin vaihtuneet, mutta tänä (luku)vuonna pitäisi viimein saada kandidaatin opinnot pakettiin. Sen jälkeen ei tarvitsisi kuin pari(kymmentä?) vuotta opiskella maisteriksi.

Kesä meni ohi lähestulkoon huomaamatta: yöt valvottiin ja päivät nukuttiin. Jaoin Itellalla varhaisjakelussa sanomalehtiä ja palkintona tästä sain viimein melkein vuoden odotuksen jälkeen itselleni uuden Macbook Pron. Nyt kelpaa kirjoitella blogiin, editoida videoita, tehdä erinäköistä grafiikkaa ja koodata. Ei puutu enää kuin inspiraatiota, näkyä, aikaa ja kykyjä, eli ei paljon mitään. Useamman vuoden blogistin urallani olen huomannut, että blogin ulkoasua on paljon hauskempi säätää ja muuttaa kuin kirjoittaa varsinaisesti mitään blogitekstiä. Eli todennäköisesti tämänkin blogin ulkoasu tulee vaihtumaan lähikuukausina, uusien kirjoitusten suhteen en kuitenkaan olisi niin toiveikas (vielä vähemmän niiden tason suhteen).

Lähes Homo-illan veroinen kohuuutinen on ollut Nuotta-lehden "Älä alistu" -kampanja. Kampanja on saanut osakseen paljon kritiikkiä ja kirkosta eroaa taas massoittain väkeä. Ainakin joidenkin lähteiden mukaan kampanjaa syytetään homofobian lietsomisesta ja homojen vertaamisesta murhaajiin. Jo syksyllä minun teki mieli kirjoittaa asian tiimoilta jotain blogiini, mutten keksinyt mitään järkevää sanottavaa, mitä ei olisi toistettu "Marja Tiura":maisesti mediassa. Nyt kuitenkin päätin avata sanaisen arkkuni.

Ensimmäinen reaktioni asiaan oli: "voi ei, taasko se alkaa uudestaan. Sama jauhanta uudestaan. Oliko ihan pakko taas kaivaa verta nenästään?" Syksyllä vellonut homokeskustelu oli nimittäin minusta aika kaukana siitä vilpittömästä ja avoimesta keskustelusta, mitä asian tiimoilta minusta pitäisi käydä. Se oli lähinnä tunneälyn ylikorostamista ylitse loogisen päättelyn. Kuten Esa Hyvönen ansiokkaasti taannoisessa Ristin Voiton artikkelissaan mainitsi: "Järkiperäinen argumentaatio ei auttanut puoluejohtaja Päivi Räsästä, vaan pisteet keräsi homoidentiteettinsä tunnustava kansanedustaja Oras Tynkkynen tunteita koskevalla kysymyksellään: ”Tuntuisiko se teistä yhtä pahalta kuin minustakin tuntuu se, että minulla ei tässä yhteiskunnassa ole oikeutta mennä naimisiin?”"

"Älä alistu" -kampanjan sanomaa tarkemmin ajatellessani, totesin kampanjalla olevan oma paikkansa. Jo pelkästään sen vuoksi, että se tukee niiden nuorten ja miksei vanhempienkin ihmisten kamppailua, jotka homoseksuaalisista taipumuksistaan huolimatta haluavat (omasta vapaasta tahdostaan) elää Raamatun ohjeiden mukaisesti. Heillä ja maailmalla on minusta oikeus kuulla toisenlainenkin totuus. Että on ihmisiä, jotka Jumala on parantanut tai eheyttänyt homoseksuaalisuudesta.

Mutta minulle kampanja toi mieleen myös toisen pointin – muutoksen. Jossain netin keskusteluissa törmäsin mielipiteeseen: "Mikä pakko meillä on muuttaa homoja. Annettaisiin vain homojen olla homoja ja sillä selvä." Niin, että pidettäisiin huoli vain omista asioista ja annettaisiin lähimmäisen huolehtia omista asioistaan? Kuulostaa ihan hyvältä, mutta hukkaa kaksi kristinuskon keskeistä aspektia: lähimmäisistä välittämisen ja muutoshalukkuuden. Vilpitön usko on minusta ennen kaikkea muutoshalukkuutta. Kristuksen opetuslapsina alistumme jatkuvaan muutoksen ja opetteluun. Jumalan armon tulisi kasvattaa ja muuttaa meitä kohti Kristuksen kaltaisuutta. Jeesuksen tulisi kasvaa ja meidän vähetä. En voi kuvitella kristinuskoa ilman muutosta. Evankeliumin ilosanoma on vuosien varrella muuttanut narkkareita, väkivaltarikollisia, iskelmätähtiä, katkeruuden valtaamia, ylpeitä, rahanahneita, jne. evankelistoiksi, hyväntekijöiksi, pastoreiksi ja diakoneiksi, joten miksei myös homoja heteroiksi. Raamatussa ukkosen jylinän poika muuttui rakkauden apostoliksi ja seurakunnan vainooja seurakuntien istuttajaksi. Taivaallinen Isämme voi ja haluaakin muuttaa meitä. Juuri tässä piilee Isän rakkauden paradoksi. Hän rakastaa meitä sellaisena kuin olemme, mutta rakastaa meitä niin paljon, ettei jätä meitä sellaiseksi kuin nyt olemme. Muutos on mahdollinen. Jumala voi. Juuri tästä oli minusta kyse myös "Älä alistu" -kampanjassa.

Viimeisestä postauksesta on taas vierähtänyt tovi, joten kirjoitellaan taas jotain ajatuksia. Lueskelin tuossa aamulla kuinka Keskisuomalainen uutisoi suurenakin uutisaiheena sen, että presidenti Tarja Halonen saapuu Jyväskylään jo peräti toista kertaa tämän vuoden aikana. Samassa hetkessä kaksi aivosoluani törmäsivät toisiinsa ja siirryin ajatuksissani kauaksi Tarja Halosesta ja Suomen tasavallasta. Nimittäin toisenlaiseen valtakuntaan ja sen toisenlaisiin sankareihin. Jumalan valtakuntaan ja uskon sankareihin. Ihmisiin, jotka tavalla tai toisella ovat osoittaneet kadehdittavaa lujuutta uskossaan ja rakkaudellista asennetta sydämessään. Kun kaksi aivosoluani vielä kipinöivät törmäyksestä, kerkesin jo miettimään ajatuksieni hurskautta. Voiko uskossa olla edes sankareita? Voiko uskovainen ihannoida ketään toista uskovaa? Vai onko se kaikki vain ihmisten palvontaa? Eikö meidän pitäisi olla enemmänkin Kristuksen seuraajia kuin kenenkään muun? Kristushan on ainoa joka todella voi olla uskon sankari – muut ovat enemmän tai vähemmän huonompia. Kristus eli täydellisen elämän, hän on ruumillistunut Sana, Jumalan Poika, Messias, jne. Siksi uskovien ainoa sankari voi olla vain Jeesus Kristus eikä muista uskovista kannata ottaa mallia. Eikä vahvoja uskonmiehiä/naisia tulisi nostaa jalustalle vaan korottaa yksin Jeesusta.

Niin hurskaalta kuin se kuulostaakin, niin kyseessä on lopultakin vain raamatullisen sankari-käsityksen toinen puoli. "Olkaa minun seuraajiani, niin kuin minä olen Kristuksen seuraaja.", kirjoittaa Paavali korinttilaisille. On totta, että Kristuksen tulee olla meidän ykkösidoli, mutta toisten uskovien elämääkään ei saisi unohtaa. Sellaisten ihmisten, kuten C.T. Studdin, George Müllerin tai vaikkapa suomalaisen Toimi Yrjölän, elämistä voidaan ottaa paljon oppia, innostua ja toisaalta rohkaistua. "Jos Jumala saattoi täyttää tuollaisten tavallisten ihmisten sydämet Pyhällä Hengellä ja kiivaalla tulella Jumalan valtakunnan puolesta, niin miksei sama voisi tapahtua myös minulle?" Helluntaiherätyksenkin historia on täynnä Jumalan valtakunnan sankareita, mutta usein me olemme niin hurskaita ja pyhiä ettemme tajua antaa heille sitä arvoa, joka heille kuuluu. "Meidän tulisi aina muistaa niiden uhri, joita Jumala on käyttänyt valtakuntansa perustamiseen. He ovat kunnioituksemme ja huomiomme arvoisia", kirjoittaa veli Yunkin.