Syksy on kohta ohi ja joulu tulla kolkuttaa ovella. Syksyn aikana on monenmoista asiaa päntätty päähän Isossa Kirjassa ja erinäköisiä tehtäviä tehty. Syksyn toisena kurssina oli Seurakunnan jumalanpalvelus -niminen kurssi, johon kuului tehdä essee aiheesta: "Esitä oma kriittinen analyysisi hoitavan jumalanpalveluksen ulottuvuuksista ja niiden toteutumismahdollisuuksista". Hoitavalla jumalanpalveluksella viitataan Aija Paakkunaisen kehittelemään käsitteeseen, josta voi lukea vaikkapa hänen kirjastaan.

Koska essee meni kohtuullisen hyvin ja ennen kaikkea olen itse kohtuullisen tyytyväinen
aikaansaannokseeni, niin ajattelin jakaa sen myös teille luettavaksi. Jos siis asia kiinnostaa, niin tästä löytyy linkkiä esseeseeni.

Sitä tapahtuu kaiken aikaa ja jokaisessa. Ulkonäkö muuttuu, ajatukset vaihtuvat ja ideologiat risteilevät. Välillä yksi asia on pinnalla, toisinaan taas jokin toinen. Tulin tänään Keuruulta Jyväskylään bussilla ja odotellessani bussin lähtöä minulla oli hyvää aikaa tarkkailla ihmisiä. Eräästä linja-autosta tuli ulos kaksi armeijapoikaa ja palasin muistoissani vuoteen 2004 ja omaan inttiaikaani. Hätkähdyin, kun minun oli vaikea kuvitella noita aikoja. Muistin kyllä joitain tapahtumia ja joitain kasvoja, mutta miltä minusta silloin tuntui, se jäi hämärän peittoon. Mitä minä silloin ajattelin? Mistä asoista haaveilin? Millainen oli minun maailmankuvani? Omakuvani? Jumalakuva? Palasia sieltä täältä muistan, mutta kokonaista kuvaa en saa enää rakennettua. Armeijan jälkeen on tapahtunut paljon muutosta ja kasvua minussa – viisi vuotta omillani ja parisen vuotta aviossa ovat jättäneet jälkensä. Mutta itsessä tapahtuvaa muutosta on vaikea havaita enkä oikeastaan ole sitä havainnutkaan. Keuruun bussiasemalla osasin vain hätkähtää salakavalasti tapahtunutta muutosta. En enää osannut samaistua noihin kahteen armeijapoikaan. En enää muista miltä tuntui lähteä viikonloppuvapaille, matkustaa pitkiä matkoja bussissa/junassa, pitää kurkkusalaatteja tai nukkua yönsä kymmenen miehen kanssa samassa huoneessa. Minä olin muuttunut, ajatteluni oli muuttunut, haaveeni olivat muuttuneet, oikeastaan koko maailmankuvani oli muuttunut jossain vaiheessa tätä tietä, jota elämäksi kutsumme.

Muutos on vääjäämätön tosiasia. Se tapahtuu, halusimme tai emme. Huomaamme sitä tai emme. Salakavala muutos tuo kuitenkin mukanansa ongelman: ihmisten erilaisten elämänvaiheiden ymmärtämättömyyden. Naimisissa olevat unohtavat olleensa joskus sinkkuja, vanhat unohtavat olleensa joskus nuoria, uskovat unohtavat olleensa joskus ei-uskovia tai reservin auringossa paistatelleet unohtavat joskus olleensa armeijan vihreissä. Vaarana tässä on se, että kanonisoimme oman sen hetkiset elämänvaiheeseemme liittyvät ajatukset ja maailmankuvan. "Näin kaikkien tulisi elää". Emme halua emmekä välttämättä edes osaisi samaistua toisten ihmisten ajatuksiin ja ongelmiin. Emme ymmärrä miten joku voi olla noin yksinkertainen. Tai miten joku voi olla noin kapinallinen? Miten tuo muka voi olla kenellekään ongelma? Mitä ilon aihetta tuossa nyt on? Miksi tuo on kokoajan kiukkuinen ja ärtyyntynyt?

Seurakunnissa tämä voi näkyä esim. siinä, että ihmettelemme mikä niitä ihmisiä vaivaa, jotka vastustavat jotain uutta juttua tai jotain meidän mielestä ihan huippu juttua. "Seurakunnan kokouksissa tulisi laulaa hengellisestä laulukirjasta – vain ne laulut ovat Pyhän Hengen voitelemia". Ja päinvastoin. "HL tulisi heittää museoihin ja käyttää tuoreita ja voideltuja ylistyslauluja". Monta kertaa ongelma näissä konflikteissa on samaistumattomuus. Emme pääse toistemme pään sisälle emmekä ymmärrä miten joku voi jääräpäisesti pitää kiinni omista jutuistaan. Emme tajua kuinka merkityksellisiä ne jutut ovat hänellä. Kuinka hän kokee Jumalan kohtaavan häntä HL:n/ylistyslaulujen kautta. Yksi tärkeimmistä asioista, jonka opin Seurakunnan jumalanpalvelus -kurssilla, oli se, että ihmiset kaipaavat turvallisuutta. He haluavat turvallisen kokemuksen jumalanpalveluksista ja seurakunnasta ylipäätänsä. Vasta kun perusturvallisuus on taattu, uskalletaan ottaa vastaan myös muutostakin. Tätä me emme yleensä ymmärrä, jos meiltä puuttuu samaistumiskyky. Jos näemme toiset uskovat vain Hengen toiminnan tukkona, emme näe, että kaiken takana monesti on vain pieni, heiveröinen ihminen, joka pelkää. Pientä, heiveröistä ja pelkäävää ihmistä kohtaan on vaikea olla agressiivinen ja tuomitseva. Päinvastoin. Tekee vain mieli ottaa syliin ja sanoa "Ei mitään hätää, älä pelkää". Joidenkin lähteiden mukaan Raamatussa sanotaan eri muodoissa 365 kertaa "älä pelkää". Kenties juuri siitä syystä, että Jumala osaa samaistua meidän ajattelumaailmaamme ja ymmärtää, että olemme vain pieniä pelokkaita ihmisiä.

Taitaa olla kuudes viikko meneillänsä Isossa Kirjassa ja pääsääntöisesti mukavaa on ollut. Monet ovat kyselleet kuinka vaunussa asuminen on sujunut. Yllätävän kivuttomasti ainakin toistaiseksi. Yöt ovat olleet kohtuullisen lämpimiä, joskin olen jo talvimakuupussin ottanut käyttöön. Syönyt olen joko Isossa Padassa tai sitten kokkaillut itse jotain helppoa tai lämmitellyt vaimon tekemiä ruokia. Eipä mulla mitään hätää ole täällä ollut. Paitsi vaimo on tietysti puuttunut, mikä aiheuttaa pitkän miinuksen (ja ehkä vähän hätääkin välillä).

Opiskelut ovat pyörähtäneet vauhdilla käyntiin. Yksi kurssi (teologia ja tieteen filosofia) on jo ohi ja toinen (seurakunnan jumalanpalvelus) loppuu tällä viikolla. Päättötyötä olen kovasti yrittänyt vääntää aiheesta Kuka on Paavalin "minä" Room. 7:14-25. Esseitä meillä ei onneksi ole kuin kaksi tänä syksynä, joista toinen pitää palauttaa heti syysloman jälkeen. Teen sen aiheesta hoitava jumalanpalvelus. Tätä varten ostin myös käytettynä huuto.netistä Aija Paakkunaisen Hoitava jumalanpalvelus -kirjan. Sain sen reilun viiden euron hintaan sisältäen postikulut. Ei paha. Toinen essee on Tekstiä selittävän saarnan -kurssille, mutta se ei ole vaikea. Käytännössä siinä pitää tehdä tekstiä selittävä saarna ja kirjoittaa se auki esseeksi.

Työpalveluna täällä IK:ssa siivoilen kirjastoa joka keskiviikko. Saan sillä kuitattua viikon työpalvelut ja opintomaksuista yhteensä 670e pois. Toisaalta hauskaa, että saan kerralla tehdyksi viikon työpalvelut. Tosin se tarkoittaa sitä, että keskiviikko on überkiireinen päivä. Ensin 12:35 asti koulua, sitten nopeasti lounasta, jonka jälkeen heti siivoamaan kirjastoa. Siivous pitää olla ohi klo. 17:00 mennessä, koska silloin kirjasto menee kiinni. Sitten nopeasti suihkuun ja jotain syömistä ja sitten saakin jo lähteä Betanialle jumalanpalvelukseen. Kiirusta siis pitää, mutta eipä tarvitse murehtia työpalvelusta enää muina päivinä. Sählykin muuten alkoi viime torstaina. Oli mukavaa olla taas kahden vuoden tauon jälkeen maalissa. Tällä viikolla en, harmi kyllä, pääse säbäilemään, koska Jyväskylässä hsrk järjestää Parisuhteen palikat -teemaillan. Menemme vaimon kanssa siis sinne.

Aikalailla tasan neljä vuotta sitten tapahtui jotain odottamatonta ja yllättävää. En koskaan ollut miettinyt saatikka haaveillut opiskelevani joskus Raamattua Isossa Kirjassa. Niin siinä vain kuitenkin kävi, että löysin itseni juurikin sieltä, mistä en odottanut. Alkuperäinen tarkoitus oli opiskella siellä yhden lukuvuoden ja sitten jatkaa TJT:n opintoja Jyväskylässä. Toisin kuitenkin kävi. Rakastuin paikkaan, ihmisiin, teologiaan, kirjoihin ja lopulta myös erääseen naiseen. Reilu kaksi vuotta sitten sanoimme tahdon, joten karistin Ison Kirjan pölyt jaloistani. Tarkoitan, olin jo löytänyt elämäni naisen opistonmäeltä, joten mitä sitä enää siellä notkumaan. Job well done – right? :P

Nooh, ei ehkä ihan niinkään. Alkuperäisenä ajatuksena oli näet vuoden päivät hengähtää Jyväskylässä TJT:n opintojen parissa. Toisin kuitenkin kävi. Ahneudessani halusin olla vielä yhden kuukauden kesätöissä, joten jäin vielä yhdeksi lukuvuodeksi opiskelemaan bittien salaisuutta Pyhän Kolminaisuuden sijaan. Kauppatieteiden kandidaatin paperit sain siitä hyvästä, mutta nyt on aika suunnata uudelleen opistonmäelle. Ei sen takia, että etsisin uutta vaimoa (olen erittäin tyytyväinen nykyiseen), vaan koska haluan oppia lisää Jumalasta, Raamatusta ja pienestä Jumalan ihmeestä nimeltä seurakunta.

Nämä kaksi vuotta poissa sieltä ovat tehneet pelkästään hyvää. Vuoden 2010 keväällä olin erittäin väsynyt. Olin väsynyt Isoon Kirjaan ja kyllästynyt siihen meininkiin siellä. Kursseista yritin vain päästä läpi, en oikeasti kerinnyt/jaksanut ottaa niistä enää kaikkea mahdollista oppia irti. Opiskelin enemmän tenttejä kuin elämää varten (mikä on varmaan totta monen ihmisen kohdalla monessa eri koulussa – sääli sinänsä). Joten järkeilin: "Miksi maksaa itseni kipeäksi siitä lystistä, että kärvistelen täällä ja vain yritän selviytyä päivästä toiseen?" Kun olin tehnyt päätökseni lähteä hetkeksi aikaa kuvioista pois, niin sanoin jollekin, että täällä olessani on tullut niin paljon pureskeltavaa, että tarvitsen aikaa, jotta voisin pureskella sen kaiken. Ja sitä nämä kaksi vuotta ovat olleet. Päivästä toiseen olen pureskellut oppimaani ja kokemaani. Olen opetellut olemaan hyvä aviomies ja terveellä tavalla perheen pää. Rakastamaan vaimoani niin kuin Kristus rakastaa minua. Rakastamaan niin kuin minä rakastan omaa ruumistani. Jotain olen jo oppinut ja jotain on jo päässyt muuttumaan minussa, mutta paljon on vielä matkaa.

Olen pureskellut myös omaa kutsumistani ja sitä mitä haluan elämältäni. Kuka minä todella haluan olla isona? Millaisissa tehtävissä haluan vaikuttaa tulevaisuudessa? Ja ennen kaikkea millaisiin tehtäviin Jumala kutsuu minua? Mikä on minun paikkani hänen valtakuntansa rakennusporukassa? Isoon Kirjaan mennessäni en todellakaan kuvitellut, että täältä ulos tullessani minä olen pastori. Mutta nyt se voisi olla jopa ihan realistinenkin vaihtoehto, jopa sellainen jota joku kohta itsessäni jopa toivookin. Mutta tässä on yksi lukuvuosi ja harjoittelujakso aikaa vielä miettiä ja rukoilla asiaa. Keväällä ollaan taas vähän viisaampia. Mutta huomenna suuntaan siis Corsan nokan jälleen Heikkiläntielle Keuruulle ja olen siitä jopa aika innoissani. En malta odottaa niitä hienoja kursseja, hetkiä ja ihmisiä. Asenteeni, motivaationi ja odotukseni ovat ihan toista luokkaa kuin kaksi vuotta sitten olisivat olleet – tai edes vuosi sitten olisi ollut.

30:n päivän sosiaalinen kokeilu on nyt ohitse. Kiitos kaikille lukijoille!

Ei tuo viimeinen viikkokaan nyt kovin vilkas ollut vaikka kaksi postausta tulikin. Mutta mielenkiintoinen kokeilu oli. Aluksi tuntui, että homma sujuu kuin vettä vaan. Pää pursusi ideoita ja ajatuksia. Oli intoa ja oli draivia. Mutta sitten tapahtui dramaattinen käänne: aloitin yötyöt. Se sekoitti päivärytmin niin pahasti, että tuntui olevan vaikeaa saada suollettua oikein mitään järkevää tekstiä blogiin. Töitten alkaminen näkyi suoraan sekä blogissa että erityisesti twitterissä – aktiivisuus laski kuin lehmän häntä. Samoin kävi Facebookissa vaikkakin pysyttiin edes jotenkin siedettävällä aktiivisuustasolla. Sinänsä täytyy nostaa hattua niille amerikkalaisille pastoreille, jotka päivittävät monta kertaa päivässä omia some-tilejään. Se ei ole niin helppoa kuin ensi kädessä voisi luulla. Mutta varmasti hyödyllistä ja tehokasta, jos haluaa vaikuttaa enemmän kuin pelkällä sunnuntai kokouksen saarnalla on mahdollista.

Bloggerin oma tilastointipalvelu antaa seuraavanlaisia tilastoja:

• Sivun näyttöjä (pageviews) viimeisen kuukauden aikana: 1 050 (laskenee ilmeisesti etusivulle tulleet kävijät yhteen könttään. Uniikkeja kävijöitä on siis ollut paljon vähemmän)
• Suosituimmat postaukset:
• Älä tyri nyt: 37 Pageviews
• 30:n päivän sosiaalinen kokeilu ja blogini uusi tuleminen (taas): 30 Pageviews
• Mitä Facebook voi kertoa uskosta? Vol.1: 29 Pageviews
• Mitä Facebook voi kertoa uskosta? Osa 3: 28 Pageviews
• Mitä Facebook voi kertoa uskosta? Osa 2: 22 Pageviews

Niin kuin sanoin, kokeilu oli mielenkiintoinen ja voisin ensi vuonna yrittää uudelleen, mutta sitä ei tiedä kuinka opiskelukiireiltä kerkeää. Silloinhan, jos Jumala suo ja elän, opiskelen viimeistä vuotta Isossa Kirjassa. Mielenkiintoinen lukuvuosi tiedossa ja varmasti uusia ajatuksia herättävä, joten kirjoitettavaa kyllä luulisi piisaavan. Mutta varmasti myös hyvin kiireinen lukuvuosi, joten aika ja energia voi olla tiukassa. Mutta katsotaan, katsotaan. Siihen asti pyrin jatkamaan kirjoittelua blogiini edes muutaman kerran kuukaudessa. Joten älä unohda pikku sankariamme ja varsinkaan hänen elämää :)

Yksi Facebookin hienoista ominaisuuksista chat-ominaisuus. Hienoksi se muuttui siinä vaiheessa kun viestit ja pikaviestit yhdistettiin. Me like. Mutta uskossakin on chat-ominaisuus. Ja toisin kuin Facebookissa, ystävämme on aina online. Rukous on sisäisen ihmisemme hengittämistä. Se on huokailua Luojamme puoleen. Sen teho ei perustu monisanaisuuteen tai joihinkin taikasanoihin, vaan siihen faktaan, että Jumala on kiinnostunut meidän arjesta. Jumala kyllä tietää mitä sinulle kuuluu, mutta haluaa kuitenkin kuulla sen sinun suustasi. Miksi? Koska Jumalalle kommunikoinnissa ei ole kyse tiedon välittämisestä, vaan rakkauden välittämisestä. Yhteydestä ja läheisyydestä. Jumala rakastaa, kun olemme yhteydessä häneen ja jaamme elämäämme.

"Kateuteen asti hän halajaa henkeä, jonka hän on pannut meihin asumaan" (Jaak. 4:5)

Aika rientää armotonta tahtiaan ja 30:n päivän sosiaalisen kokeiluni kolmas viikko on jo melkein loppunut ilman ainuttakaan postausta blogin puolelle. Sille ei voi mitään, joskus into laantuu ja kutsumusta koetellaan, jne. Luovuttaa en kuitenkaan vielä aio. Uskon kohtuullisen vilkkaaseen neljänteen viikkoon.

Moni on varmaan tuolla Facebookin puolella törmännyt yo. kuvaan. Kuvan viesti on lyhyesti ja ytimekkäästi ollut, että koskaan ei pitäisi luovuttaa. Et voi tietää kuinka lähellä päämäärää oikeasti olet. Ehkä jo seuraavan hakun iskun takana odottaisi timanttinen päämääräsi. Varmasti totta. Varmasti onkin niin, että toisinaan luovuttaminen on vain tekosyy laiskuudelle. Kun ei enää jaksa yrittää, välittää tai hoitaa, niin luovutetaan. "Ei musta oo siihen. Ei siitä mitään kuitenkaan olisi tullut. Luovutan, en jaksa enää. Tämä meni liian vaikeaksi, liian rankaksi".  Luovuttaminen on huono vaihtoehto, jos on kyse ihmissuhteista, avioliitosta, seurakunnasta, jumalasuhteesta, jne. Mutta toisinaan luovuttaminen voi olla juuri se oikea ratkaisu parempaan ja terveempään elämään.

Jos päämäärä on alusta alkaen ollut metsässä, niin on parempi luovuttaa kuin puskea höyryveturin lailla paikkaan, johon et oikeasti edes halua. Voimme olla niin jumittuneita omiin unelmiimme, ettei Jumala ole koskaan päässyt istuttamaan meihin hänen unelmiaan. Luovuttaminen omien unelmien suhteen voi auttaa siinä tilanteessa. Toisaalta voimme olla niin ympäristön, lähipiirimme, sukulaisten tai kaverien (epä)suorien odotuksien painostama, että yritämme ja yritämme täyttää nuo odotukset. "Luovuttaa ei saa, muuten ne ajattelee minusta pahoja. Muuten ne luulee, että olen heikko ja saamaton. Että aloitan mutten saa valmiiksi. Että olen epävakaa kulkija, joka ei tiedä mitä haluaa tai jaksaa. Pahimmassa tapauksessa ihmiset saattavat luulla, että minulla on jotain ongelmia. Mitä tahansa muuta, mutta luovuttaa en voi". Mutta joskus luovuttaminen on suurinta vahvuutta, mitä ihminen voi osoittaa. Joskus on parempi luovuttaa ja todeta, että pohja kestää siitä huolimatta. Elämä ei olekaan kiinni ainaisesta suorittamisesta ja yrittämisestä täyttää ympäristön odotukset. Joskus luovuttamisella annamme Jumalalle mahdollisuuden kasvattaa meitä armossaan ja istuttaa meihin omia unelmiaan. Tärkeintä ei olekaan se, mitä muut minusta sanovat, vaan se mitä mieltä minä itse olen itsestäni. Ja ennen kaikkea, mitä mieltä Jumala on minusta. Ja että Jumala armahtaa luovuttaneita ja epäonnistuneita. Joskus luovuttaminen voikin olla tie vapautumiseen.

"Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa" (Room. 9:16)

Kohta ne on taas täällä. Nimittäin jääkiekon mm-kisat. Kuten varmaan kaikki tietää, Suomi meni ja otti viime vuonna maailmanmestaruuden Slovakiassa. Tuon huuman vauhdittamana luonnostelin pöytälaatikkoon saarnan aiheesta sopivan tilaisuuden tullen saarnattavaksi. Sellaista ei tullut, joten ajattelin tämän 30:n päivän sosiaalisen kokeilun huumassa julkaista ainakin osan täällä blogissa. So here we go!

Vieläkö muistatte sen hetken, kun summeri soi ja ottelu loppui? Siinä samassa suomalaiset ympäri Suomen maan lähtivät toreille ja kaduille, hyppäsivät autoihinsa ja lähtivät kylille juhlistamaan maailmanmestaruutta. Niin tehtiin mekin. Puoliksi uteliasuuttamme ja puoliksi juhliaksemme voittoa, hyppäsimme Corsaan ja lähdimme Jyväskylän keskustaan katsomaan meininkiä. Ajattelimme, että onkohan siellä ketään (seuraava päivä taisi kuitenkin olla työpäivä). Olihan siellä. Keskusta täynnä väkeä, tiet ihan tukossa ja rääkät soi. "Suomi sekosi" uutisoi mm. MTV3 seuraavana päivänä.

Mutta kulkaa. Jokainen uskoon sisäänkirjautunut ihminen aiheuttaa taivaassa suuremmat bileet kuin -95 ja 2011 yhteensä. Silloin kun ihminen tulee uskoon, niin taivas sekoaa, kultakadut täyttyvät juhlivista enkeleistä ja pasuunat, rummut, helistimet ja kaikenlaiset muut soittopelit aiheuttavat kovemman metelin taivaassa kuin Helsingissä aiheutti autojen rääkät ja jumputtava musiikki. Niin tärkeä juttu Jumalalle on se, kun yksi eksyneistä lampaista tulee kotiin. Niin mahtavaa on Isälle, että hän saa yhteyden luomiinsa lapsiin. Niin tärkeä ja arvokas sinä olet Jeesukselle.

Kuinka monta ystävää sinulla on Facebookissa? Itselläni taitaa olla vajaa kolmesataa. Muistan sen ajan, kun niitä oli ehkä kolme. Ajan, jolloin fb ei ollut niin yleinen ja vasta tulossa kuin aamuauringon ensisäteet. Tuolloin käytin vielä kohtuullisen aktiivisesti Myspacea. Sielläkin oli mahdollisuus hankkia ystäviä ja jokaisella rekisteröityneellä jäsenellä oli ainakin yksi kaveri valmiina – Tom Anderson. Hän oli Myspacen perustaja ja toiminnanjohtaja jonkin aikaa.

Uskossa on vähän sama meininki. Kun sisäänkirjaudumme uskoon, meillä on jo yksi ystävä – Jeesus Kristus. Toisin kuin Tom, tämä kaveri on paljon halukkaampi osallistumaan aktiivisesti elämäämme. Kertomaan mitä kannattaisi tehdä ja mitä ei kannattaisi tehdä. Rakastamaan ja välittämään meistä. Jeesus ei ole etäinen ja kylmä, vaan läheinen ja lämmin. Häntä ei tarvitse lähestyä taikasanojen ja -rimpsujen kautta, vaan hänelle voi vuodattaa sydämen tuskat ja ahdistukset, mutta myös sen ilon ja onnen. Kuten Jeesus itse sanoo:

"En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut." (Joh. 15:15)

Mutta Jeesus ei ole ainoa, joka haluaa olla ystävämme. Uskoon sisäänkirjauduttuamme tulemme osaksi kansainvälistä Kristuksen ruumista, eli seurakuntaa. Olemme silloin osa isoa perhettä. Meillä on jo valmiina monta ystäväpyyntöä ja meidän tehtäväksi jää vain hyväksyä ne. Uskaltautua itsekin avautua ja olla ystävänä muille.

Kuka sinä olet? Millaista tarinaa kerrot itsestäsi muille? Mihin sinun identiteettisi perustuu? Nopeisiin autoihin, uusiin ja trendikkäisiin vaatteisiin, laihaan ja seksikkääseen ulkonäköön, isoon taloon, hauskoihin juttuihin, tiettyyn musiikkityyliin vai paksuun lompakkoon? Siihen mitä muut sanovat sinusta ja miten he vertailevat sinua muihin? Kuka sinä olet?

Itse ainakin osittain perustin hurjina teinivuosinani identiteettini vahvasti musiikkityyliin. Olin hevari, kuuntelin rokkia, heviä ja metallia. Silloin kovasti olin sitä mieltä, että hevin kanssa mennään hautaan asti. Muusta musiikkityylistä ei yksinkertaisesti voinut tykätä ja kaikkein vähiten räppistä. Vaan kuinkas tässä on käynytkään. Spotifyn ihmeellinen maailma on tutustuttanut minut muutamiin hyvin kristillisiin rap-artisteihin, joista yksi on Lecrae. Kaverilla tuntuu olevan sekä sanoma että asenne kohdillaan. Identity-kappale antaa vastauksen otsikossa esitettyyn kysymykseen. Identiteettimme tulisi perustua pitkänperjantain sanomaan: Jeesukseen ristillä antamassa anteeksi koko maailman synnit. Jeesus on meidän identiteetimme alku ja loppu. Uskoon sisäänkirjautuneet eivät ole rupusakkia vaan Kaikkivaltiaan Isän lapsia ja Luojan ystäviä. Mutta ei sen takia, että olisimme täydellisiä ja virheettömiä pyhimyksiä, vaan koska Jumala rakastaa ja armahtaa. Siihen Jumala kutsuu jokaista ihmistä. Elämään hänen yhteydessä, löytämään identiteetin Kristuksesta ja Jumalan lapseudesta. Saamaan synnit anteeksi ja omistamaan iankaikkisen elämän.

"Me forgiven
He's dismissed guilt and my sin
And then I find my worth cause I'm Jesus' friend" (Lecrae - Identity)

Liian paljon sitä itsekin etsii omaa identiteettiään muualta: opiskeluista, työstä tai vaikkapa uusista laseista. Siinä on meille kaikille läksy opittavaksi. Keskitytään enemmän siihen mitä mieltä Jumala on meistä kuin siihen mitä mieltä muut ovat.

Talvi tuli takaisin. Ainakin hetkeksi aikaan. Ensimmäiset postaukset tästä "30:n päivän sosiaalisesta kokeilusta" ovat olleet melkoisen teologisia, niin mennään nyt vähän maallisimmilla jutuilla. Ostettiin vaimon kanssa hyvät ja kalliit luistimet vuoden alussa, mutta ehti talvi kadota johonkin ennen kuin kunnolla pääsi niitä testaamaan. Tosin kävin muutaman kerran niillä pyörimässä metri kertaa metri kentällä. Jotenkin meni ohi ihan täysin tämä talvi. Muistelen tammikuussa odottaneeni Jyväsjärven luisteluradan avausta ja nyt onkin jo maaliskuun loppu, luistelurata suljettu ja muutenkin jäät menneet pilalle. Mihin nämä pari kuukautta talvea katosi?

No kotona nysväämiseenhän ne meni: kandin ja muiden opintojuttujen. Mikäs sen hienompaa kuin istua kotona tietokoneen äärellä, kun pihalla on talvi parhaimmillaan. Mutta ehkä tästä kaikesta istumisesta vielä odottaa palkinto loppukeväästä. Nimittäin suunnitelmani saada kandin tutkinto tänä lukuvuonna valmiiksi näyttäisi toteutuvan. Vähän meinasi sivuaineen viimeinen suorittamaton kurssi haroa vastaan, kun luennoitsija ei halunnutkaan sitä opettaa. Mutta onneksi kirjatentti on keksitty, niin no hätä. Kandikin on jo hyväksytyssä kunnossa, joskin pientä hiomista se vielä kaipaa. Vappuun asti on sitä aikaa hioa ja tuo tentti on samoihin aikoihin. On muuten tämän kevään ensimmäinen ja viimeinen tentti. Muut kurssit on saanut suoritettua demoilla. Varsin erikoinen kevät siinä suhteessa ollut.

"Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2. Kor. 12:9)

"Sulla on matkalippu toiseen maailmaan, kunhan tovin maltat olla housuis.
Hölmö rupeis hankaluuksia haalimaan, tää mesta ei oo sun kokoses." (Jukka Poika: Älä tyri nyt)

Tämän päivän postauksen aasinsiltana toimii Jukka Pojan Älä tyri nyt -laulu. Vaikka Jukka Poika ei olekaan kristitty, niin jotain perin kristillistä hän on kuitenkin tässä laulussa tavoittanut. Nimittäin kaipuun toiseen maailmaan. Heti kun ihminen sisäänkirjautuu uskoon, hänelle lyödään käteen matkaliput toiseen, parempaan maailmaan – taivaaseen. Siellä ei ole enää kyyneliä, ei rikkinäisyyttä, ei tuskaa, eikä murhetta. Ja kun meillä on tuollainen päämäärä, niin vain hölmö rupeaisi haalimaan hankaluuksia tässä ajassa. Mutta ongelmana on usein se, ettemme ymmärrä tai muista sitä. Siksi asiasta on aika ajoin hyvä muistuttaa itseämme: tää mesta ei oo mun kokoseni, mulla on matkalippu toiseen maailma. Kuten Paavali toteaa:

"Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun, niin että elämä kätkisi sisäänsä sen, mikä on kuolevaista" (1. Kor. 5:4)

Lueskelen tässä kaiken muun ohella Mike Riddellin Jumalan kotisivu -nimistä kirjaa, joka kuvaa bittiavaruuden kotisivun ja Raamatun välistä analogiaa. Viitisenkymmentä sivua olen kerinnyt lukemaan tähän mennessä ja täytyy sanoa näin off-topic, että kirja haisee vanhalta, ummehtuneelta ullakolta – todella paljon. Hajusta huolimatta ajatus on kuitenkin itselleni uusi ja mielenkiintoinen. Olenkin jo jalostanut sitä vielä nykyaikaisemmaksi: analogiaksi Facebookin ja uskon välillä.

Ensinnäkin kuten Facebookiin myös uskoon tulee kirjautua sisään. Tarvitset käyttäjätunnuksen ja salasanan. Käyttäjätunnus voisi olla vaikkapa 'syntinen', 'enParjaaYksin' tai 'tarvitsenApua'. Mutta vaikka käyttäjätunnus on oikea, niin se ei auta. Usko ei silti avaudu meille. Täytyy olla myös oikea salasana, joka on JeesusKristus. Sisäänkirjautuminen uskoon tapahtuu myöntämällä oman syntisyytensä ja ottamalla Jeesus vastaan omaan elämään. Nöyrtymällä ja sanomalla: "Jumala tässä on rikkinäinen elämäni, ota se, jos vielä haluat. Auta minua. En pysty yksin kokoamaan elämäni palasia kasaan. Tule sydämeeni ja elämääni Jeesus. Sinuun minä laitan turvani". Tämä tunnetaan myös uskoontulona.

Jumala on uskollinen ja hän antaa syntimme ja virheemme anteeksi, kun niitä häneltä pyydämme. Hän hyväksyy käyttäjätunnuksemme ja salasanamme niiden itsensä perusteella. Ei sen perusteella millaisia ihmisiä me ollaan tai miltä meistä tuntuu. Riittää, että on oikea käyttäjätunnus ja salasana, ja voilá – uskon ihmeellinen maailma avautuu meille valtavampana, ihmeellisempänä ja parempana kuin Facebook ikinä voi olla.

"Mutta vielä suurempi on se armo, jonka hän antaa. Siksi Raamattu sanoo: -- Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon" (Jaak. 4:6)

Tulipa tuossa kandihuuruissa taannoin mieleen ajatus ja idea, joka on enää toteuttamista vaille. Nimittäin 30 päivän sosiaalinen kokeilu. Se tarkoittaa sitä, että 30 päivän ajan olen lähes yhtä näkyvä sosiaalisessa mediassa eli somessa (lue: Facebookissa, Twitterissä ja blogissa) kuin olen oikeassa maailmassa, bittiavaruuden ulkopuolella. Tämä innostus saattoi myös nousta hakemastani Vaasan Energialähettiläs -kesätyöstä, johon en tietenkään päässyt. Mutta hakulomakkeen täyttö nosti mieleeni ajatuksen, joka on jo pitkään lymynnyt alitajuntani pimeissä sopukoissa. Olen jo jonkin aikaa seurannut joitain kansainvälisiä pastoreita Facebookin tai Twitterin välityksellä ja säälinyt, kun vastaavia ei oikein tunnu löytyvän suomalaisesta kristillisestä kentästä. Toisaalta, koska olen jättänyt/jättämässä vastuuni Pjoella nuorisotyössä ja säännölliset saarnavastuutkin nuortenilloissa jätin jo muutama vuosi sitten, niin pääni alkaa kivasti täyttymään teologisilla ajatuksilla ja saarnan tyngillä. Ajatuksia, joita jalostamalla saisi hienon saarnan. Vaan kun ei ole seurakuntaa kenelle saarnata.


Mutta nyt on. Ainakin teoriassa. Jos ei muuta niin ainakin uskottelen itselleni niin. Eli seuraavan 30 päivän aikana tarkoitus on jakaa ajatuksia (lyhyitä ja pitkiä, teologisia ja maallisia), kuvia, videoita ja elämää somen kautta kaikille teille tuhansille seuraajilleni. Miksi? Because I can.


Tätä kokeilua voit seurata Facebookissa (Sauli Rajala), Twitterissä (Ratsala) tai blogissa. Uudet blogikirjoitukset saat sähköpostiisi antamalla osoitteesi sivun oikeasta reunasta löytyvän valikon Subscribe-kohdan "Subscribe via email" -laatikkoon. Olikohan tarpeeksi vaikeasti selitetty? Kysykää, jos jää epäselväksi. Ja muutenkin näiden 30 päivän aikana kommentointi on sallittua ja suotavaa (kuten se tietysti aina on).