Yleisiä havaintoja tekstistä, osa 1/3: aikamuodon vaihtuminen

Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarja jatkuu havainnoilla tekstistä. Ensin yleisiä havaintoja, joista ensimmäisenä kiinnitetään huomio aikamuodon vaihtumiseen jakeessa 14.

Jaksossa Room. 7:7–13 Paavali käyttää selkeästi menneisyyteen viittaavia aikamuotoja (kuten "synti herätti", "minä kuolin", "synti petti"). Jakeessa 14 hän kuitenkin siirtyy käyttämään nykyisyyteen viittaavia aikamuotoja (kuten "minä olen", "en tee", "myönnän") indikatiivissa. Nämä nykyisyyteen viittaavat verbit ovatkin ehkä yksi suurimmista ongelmista tulkitessa minä ei-kristityksi. Mutta tämä ei silti selkeästi kaada vaakakuppia kristitty-leiriin, sillä Ut:n kreikan aikamuoto eli tempus on varsin erikoinen kapistus.

Ut:n kreikassa tempus koostuu kahdesta elementistä: näkökulmasta ja ajasta. Näistä ensimmäinen on selkeästi tärkein ja aikaelementti puolestaan merkitykseltään sekundäärinen eli toissijainen ja joissain tapauksissa olematon.

• Näkökulmaelementti viittaa toiminnan jatkuvuuteen: toiminta voi olla joko jatkuvaa, valmista tai tapahtunut ainoastaan kerran
• Aikaelementti puolestaan voi viitata menneeseen, nykyiseen tai tulevaan aikaan sekä tietyissä tapauksissa olla muu tai laajempi kuin todellinen aika (suomalaiset ymmärtävät sanan 'aikamuoto' juuri tässä merkityksessä)

Historiallinen preesens on minän identiteetin kannalta oleellinen esimerkki aika-elementistä, jonka merkitys on muu kuin kirjoitus hetkellä oleva todellinen aika. Historiallisia preesensejä nimittäin voidaan käyttää kuvaamaan menneitä tapahtumia. Näin ollen Paavali olisi voinut kuvata preesensillä minän menneitä kärsimyksiä ja tempusongelma olisi ratkaistu. Tämä ei kuitenkaan ole uskottava ratkaisu, sillä kaikista sadoista selvistä historiallisista preesenseistä Ut:ssa kaikki ovat monikon tai yksikön 3. persoonassa eikä yksikään niistä ole Paavalin kirjeissä. Lisäksi, jos historiallista preesensiä käytettäisiin, olisi tekstistä löydettävissä selkeä viittaus menneeseen aikaan. Näin ei kuitenkaan tutkittavassa jaksossa ole vaan ehkä jopa päinvastoin: jakso alkaa ja päättyy epäsuoriin viitteisiin nykyhetkestä. Näitä ovat mm. jakeen 14a "me tiedämme" sekä jakeessa 25b esitetty yhteenveto.

Aikaelementtiä ei myöskään voi täysin pyyhkiä pois Room. 7:14-25 verbeistä, sillä ne ovat indikatiivissa ja perinteisesti indikatiivin on aina ajateltu sisältävän aikaelementin. Tosin tämä näkemys on kiistetty, koska ajan katsottaisiin olevan kontekstisidonnainen. Joka kerta Paavalillakaan ei preesensiin siirtyminen minä-kertomuksissa tarkoita siirtymistä nykyhetkeen. Näin esim. 1. Kor. 2:1–8, 9:19–23; 2. Kor. 2:9, 11:24–29 ja 12:8–10.

Tempuskysymys on edelleen ratkaisematta ja vaatisi tarkempia tutkimuksia. Joka tapauksessa, koska tempusmuodoissa ei ensisijaisesti ole kyse ajasta vaan näkökulmasta, tempuksen vaihdon voidaan katsoa viittaavan siirtymistä tapahtumien narratiivisesta kertomisesta tilan kuvaukseen. Lopullista varmuutta tästä ei kuitenkaan saada, joten tempuksien perusteella minän identiteetti jää epäselväksi. Yksi vaihtoehto on tulkita, että Room. 7:14–25 käytetään ns. aforistista preesensiä, joka on pätevä kaikille ihmisille ja kuvaa universaalista faktaa. Tällöin minä olisi Paavalia itseään laajempi, kollektiivinen joukko ihmisiä. Jouduin jättämään tämän asian penkomisen kesken, koska päättötyöni lyhyyden vuoksi en siihen tämän enempää pystynyt ottamaan kantaa.