Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarja on siis nyt saatu pakettiin, mutta blogini ei vaikene – ainakaan täysin. Nimittäin marraskuu tai apokuu (niin kuin itse olen sen ristinyt) alkaa ja sitä mukaan uusi kirjoitussarja, joka keskittyy apologetiikkaan eli uskon järjelliseen puolustamiseen. Tyyli ei kuitenkaan tule muuttumaan vaan pyrin pitämään kirjoitukset kohtuullisen lyhyinä. Toivottavasti tällä kertaa onnistuu myös kirjoitusten kansantajuisuuskin.

Nyt minulla ei ole mitään valmista kirjallista tuotosta, jonka voisin pilkkoa sopivan mittaisiin pätkiin (kuten oli Paavalin ristiriitaisessa minässä). Siksi aiheiden käsittely ei ole yhtä syvällistä ja ytimeen menevää kuin Paavalin ristiriitaisessa minässä. Tarkoitus olisi kuitenkin mahdollisuuksien mukaan kirjoittaa mm. seuraavista aiheista:

• Eikö Jumala puolusta itse itseään? Mihin apologetiikkaa tarvitaan?
• Jotain luomisesta, evoluutiosta, yms. maailman synnystä
• Jotain Jeesuksesta ja hänen merkityksestä kristinuskoon
• Jotain Pyhän Hengen toiminnasta
• Jotain kärsimyksen ongelmasta
• Voiko Jumala luoda niin suuren kiven, ettei jaksa nostaa sitä?
• Jotain siitä, miksi minä uskon Jumalaan

Alla olevassa kuvassa olevien kirjojen lisäksi apokuun lukulistalle kuuluu Alister McGrathin Dawkins delusion sekä mahdollisesti sen vastapariksi Richard Dawkinsin Jumalharha. Lisäksi to-read -listalta löytyisi muutama muukin kristinuskoon (sellaisena kuin me sen tunnemme) lähtökohtaisesti nihkeästi suhtautuva teos. Katsotaan kerkiänkö niitä avaamaan apokuun aikana. Lämmittelyksi voitte kerrata vaikka Usko ja järki -tunnisteella olevat kirjoitukset.

Tämä on VIIMEINEN osa Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarjaa. Kirjoitussarja on perustunut Iso Kirja -opistolle tekemääni päättötyöhön. Jos olet jaksanut lukea kaikki sarjan kirjoitukset, olet siis lukenut käytännössä päättötyöni läpi. Onneksi olkoon!

Päättötyössäni ja tässä kirjoitussarjassa yritin tarkastella Room. 7:14–25 jaejaksoa ilman ennakko-oletuksia minästä tai jakson tarkoituksesta. Näin on pyritty antamaan tekstin kertoa itse itsestään. Haasteena on ollut jaksossa käsiteltävien aiheiden läheinen suhde isoihin asiakokonaisuuksiin, kuten Paavalin käsitykseen ihmisestä ja lopunajoista sekä antiikin retoriikkaan. Erilaiset käsitykset näistä vaikuttavat myös minän identifioimiseen. Toinen haaste oli, että teksti itsessään on varsin niukkasanainen minän identiteetistä. Joitain johtopäätöksiä kaiken tutkimisen jälkeen olen tehnyt. Niistä voi lukea edellisestä kirjoituksestani.

Vastauksien lisäksi tutkielmani nostatti lisää kysymyksiä eli jatkotutkimuksen aiheita. Yksi tällainen hedelmällinen ja ajankohtainen tutkimuskenttä on kieliopillinen: onko kreikan verbeissä aika-elementtiä ollenkaan vai kuvaako tempukset vain toiminnan muotoa? Toinen on Room. 7:7–13 minän identiteetti ja sen vaikutus tutkittavan jaejakson minän identiteetin ymmärtämiseen. Kolmas jatkokysymys on se, kuvaako Paavali tässä lain alla olevan juutalaisen päivittäistä vai jotain erityistä kokemusta. Neljäs tärkeä kysymys on hahmottelemani kiastisen rakenteen todennäköisyys ja mahdollisuus: onko Paavalilta löydettävissä samantyyppistä rakennetta muualta roomalaiskirjeestä tai muista hänen kirjeistään?

Pitkä Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarja lähenee loppuaan. Tässä kirjoituksessa kerron mitä kaikesta edellä kirjoitetusta päättelin. Seuraavassa kirjoituksessa on vuorossa kirjoitussarjan yhteenveto. 

Jotkut tutkijat tulkitsevat minän olevan roomalaiset pakanakristityt, jotka olivat ennen kristityksi kääntymystään jumalaapelkääväisiä (eli juutalaisuuden liepeillä pörrääviä pakanoita, noudattivat joitain juutalaisten lakeja, mutta eivät olleet ympärileikkauttaneet miehiään). He olivat elossa ennen kuin tunsivat Lain, päätyivät sen alle ja huomasivat kyvyttömyytensä täyttää sen käskyt vaikka tunnustivatkin Lain hyvyyden – kuten Room. 7. luvun minä. Tämä tulkintatapa sopii tekstiin ja on uskottava kaiken edellä sanotun huomioon ottaen. 

Oman twistinsä asiaan tarjoaa ne tutkijat, joiden mielestä minä kuvaa Israelin kansaa. Myös tämä tulkintatapa sopii tekstiin ja vaikuttaa uskottavalta kaiken edellä sanotun valossa. Täten ei ole syytä sulkea kumpaakaan etnistä ryhmää pois. Kummatkin, sekä juutalaiset että jumalaapelkääväiset, iloitsivat Jumalan Laista ja kuitenkin epäonnistuivat sen täyttämisessä. 

Näin ollen Paavalin voidaan ajatella tarkastelevan kristillisten silmälasien läpi, ei-tiukasti rajatun, juutalaisen kansan kokemusta. Kristillisten silmälasien vuoksi, häviää Fil. 3:6 (Paavalin todistus itsestään juutalaisena) asettama haaste.

"Lakiin perustuva vanhurskauteni oli moitteeton." Fil. 3:6b

Selvästi on nähtävissä, että Room. 7:7–25 jakautuu kahteen pääosioon: 7–12(13) ja (13)14–25. Nämä jaksot eroavat toisistaan sekä aihealueen että aikamuodon vaihtumisella. Samoin melkoisen selvästi näkee, että jae 13 toimii siltana näiden jaksojen välillä.

Mutta vaikka jaksot ovat erillisiä, onko minän identiteetti kuitenkin sama? Ne, jotka tulkitsevat minän kristityksi katsovat, että aikamuodon vaihtuminen on riittävä syy erottaa jaksot ja minät toisistaan. Tätä on kuitenkin vaikea pitää riittävänä syynä tulkita minä jotenkin muuten kuin luonnollisimmalla mahdollisella tavalla, koska muuten teksti pysyy varsin selkeänä, että minän identiteetti on sama. Retorisesti olisi varsin taitamatonta, jos minän identiteetti vaihtuisi kesken minä-kertomusta. Vähän sama, jos minä kertoisin tarinaa Matista ja kesken tarinankerronnan vaihtaisinkin nimen Pekkaan – ilman, että selkeästi kerron asiasta kuuntelijoille.

Jos on niin, että Room. 7:7-13 ja 7:14-25 minät ovat samoja, ei minä voi olla täysin omaelämäkerrallinen. Tämä johtuu siitä, että 7:9 ei voi viitata Paavaliin ennen kääntymystään ja toisaalta 7:14 ei oikein sovi Paavaliin kääntymyksen jälkeen.

Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarja lähenee loppua. Tämä on kolmanneksi viimeinen kirjoitus aiheesta. Marraskuussa blogissa teema vaihtuu kerta heitolla ja siirrytään enemmän apologeettisiin aiheisiin. Stay tuned!

Kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, antiikin kreikankielessä minä-muotoa voitiin käyttää kuvaamaan laajempaa joukkoa: yleensä kirjoittaja mukaan lukien. Keskeiseksi kysymykseksi nouseekin onko tutkittava minä täysin keksitty kirjallinen hahmo vai onko siinä Paavalin omaelämäkerrallisia elementtejä. Seuraavat seikat viittaisivat siihen suuntaan, että Paavali sisällytti (ainakin jossain määrin) itsensä minään. Muutama seikka vahvistaa tätä käsitystä:

Ensinnäkin Paavali ei käytä kovin usein minä-muotoa ilman viittausta myös itseensä. 59/73 (Room. 7. ulkopuolella) minä-pronominin esiintymisistä on selvästi henkilökohtaisia ja näistä 10 esiintyy selkeästi omakohtaisissa lainauksissa. Vastaava suhde on myös minä-muotoisissa verbeissä. Ne jaksot, joissa poissulkeva minä esiintyy, eroavat selkeästi tyyliltään ja pituudeltaan Room. 7:7-25:stä. Myös Room. 7. luvun lähikontekstissa olevissa luvuissa 9-11 löytyy minä-muotoisia lauseita, jotka selkeästi eivät ole poissulkevia.

Luonnollista onkin ajatella minän viittaavan ainakin Paavaliin, ellei tekstissä selkeästi vihjata toisenlaiseen tulkintaan. Tällaista vihjausta ei Room. 7. luvusta löydy, joten vaikuttaa mahdottomalta, ettei 7:14–25 minän kokemuksessa olisi yhtään Paavalin omakohtaista kokemusta mukana.

Tämä kirjoitus on osa Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarjaa. Sarja lähestyy loppuaan sillä tulossa on enää/vielä kolme kirjoitusta!

Tämä kirjoitus on osa pitkää Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarjaa. Nyt pohditaan Paavalin kirjoitustaitoa ja ajanlaskun alun kirjoitustyylejä. Tämä on ensimmäinen osa. 

Kümmelin jälkeen (ks. tulkintahistoria) tutkijoiden keskuudessa on ollut laaja yhteisymmärrys siitä, että minää voi käyttää retorisesti ilman omaelämäkerrallisia viitteitä. Antiikin kirjallisuudessa oli käytössä laajasti tekniikka, jota kutsutaan personifioimiseksi eli prosopopoeiaksi (speech-in-character). Kyseisessä tekniikassa kehitellään jollekin tunnetulle henkilölle uusi luonne tai keksitään sekä henkilö että luonne. Paavalin saama koulutus Gamaliel jalkojen juuressa on hyvin todennäköisesti pitänyt sisällään myös prosopopoeia-tekniikan harjoittelua. Tuolloin ei juuri pilkuteltu tai erotettu sanoja toisistaan, vaan tekstit olivat monesti vain pitkiä kirjainyhdistelmiä (kuten kuvasta näkyy). Koska Paavali kuitenkin kykeni lukemaan ja kirjoittamaan kirjeitä, oli hän väkisinkin joutunut oppimaan kuinka persoonia ja heidän tekemisiään erotetaan tekstistä.

Yleinen esimerkki prosopopoieasta olivat hahmot, jotka kuvaavat sisäistä moraalis-psykologista ahdinkoaan. Retorisen hahmon käyttö voitiin aloittaa muun muassa puhumalla yksikön ensimmäisessä persoonassa (minä-muoto) eikä keksittyä puhujaa tarvinnut erityisemmin identifioida. Antiikin retoriikan oppikirjat suosittelivat, että hahmo viittaisi ensin nykyiseen kärsimykseensä, sitten menneeseen onnellisuuteensa ja lopulta kurjaan tulevaisuuteensa. Tätä heijastelee myös Room. 7:7–8:2:n aikamuodot, jotka tosin ovat eri järjestyksessä. Ilmeisesti kuitenkin aikamuotojen järjestys voi olla joustava. Onkin hyvin todennäköistä, että Paavali käytti jonkinlaista retorista tehokeinoa, mihin viittaisi myös jaksojen 7:7–13 ja 7:14–25 minän suhde. Jos ne nähdään samoina, on hyvin todennäköistä, että sitä on käytetty viittaamaan yleisesti johonkin ihmisryhmään. Tätä kysymystä käsitellään parin kirjoituksen päästä.

Tiimari siis otti ja meni konkurssiin. Tai ainakin se oli tilanne vielä pari viikkoa sitten. En tiedä on Tiimarille jo löytynyt ostaja vai laittaako myymälät kohta lapun luukulle. Tiimarin perustaja Kari Sulkanen kommentoi Tiimarin konkurssia ja esitti yhdeksi syypääksi Tiimarin johdon strategisen valinnan poistaa arjen käyttötavarat (talouskelmut, pakastepussit, yms.) tuotevalikoimasta. Sulkanen sanoi otsikossa olevan lauseen. Tämä lause jäi elämään ja mietityttämään minuakin.

Tämä kirjoitus ei käsittele Tiimarin tilannetta vaan sitä, voisiko vastaava tapahtua seurakunnissa. Jälleen oman mututuntuman perusteella seurakunta yhdistetään monesti sunnuntain jumalanpalvelukseen sekä viikolla olevaan rukouskokoukseen – tilaisuuksiin. Monen mielestä seurakunta on tilaisuuksia. Erinäköisiä ja erikokoisia, mutta tilaisuuksia kuitenkin. Juhlahetkiä arjen kiireen ja paineen keskellä. Ja onhan se hyvä tulla yhteen, tavata ystäviä, kuulla Jumalan Sanaa ja ylistää. Isossa Kirjassa käymäni Seurakunnan jumalanpalvelus -kurssi opetti minua arvostamaan näitä jumalanpalveluksia ja näkemään niiden arvon ja mahdollisuuden.

Kuitenkin, jos suurin osa seurakunnan johdon ja työntekijöiden ajasta menee näiden juhlahetkien järjestämiseen (niin kuin se oman mututuntuman perusteella tuntuu menevän), on jotain pielessä. Näin väittäisin. Jos seurakunnan strategiaksi valitaan jumalanpalvelusten ja muiden tilaisuuksien hiominen viimeisen päälle laadukkaaksi ja hyväksi, voi meille käydä kuten Tiimarille. Konkurssi uhkaa, koska "ei joka päivä ole juhlaa". Arki sen sijaan on (lähes) joka päivä.

Jaakob kirjoittaa kirjeessään, että usko ilman tekoja on kuollut. Millaisia tekoja hän tarkoittaa? Tuskin kuitenkaan sitä, että ellette käy seurakunnan tilaisuuksissa on uskonne kuollutta? Ehkä enemmänkin sitä, mitä profeetta Jesaja jo vuosisatoja aiemmin kutsui paastoksi, johon Jumala mielistyy:

"että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi" (Jes. 58:6-7)

Siksi näkisin mielelläni seurakunnilla strategioita, jotka keskittyisivät juhlien sijasta arkeen. Ihmisten auttamiseen, ohjaamiseen ja tukemiseen. Strategioita, joiden innoittamana pyritään vaikuttamaan laajasti ja syvästi ympäröivään yhteisöön. Strategioita, joita noudattamalla seurakunta muuttuu välttämättömyydeksi sekä seurakuntalaisille että seurakunnan ulkopuolisille.

Tämä on toinen (ja varsin lyhyt) vasta-argumentti aiemmin esitetylle Room. 7:14-25:n minän identiteetille. Kirjoitus jatkaa Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarjaa.

Monet tutkijat näkevät Room. 7:14-25:ssa kuvatun tilanteen olevan niin synkkä ja ristiriitainen, ettei se voi kuvata kristittyä. Heitä voidaan moittia siitä, että heillä on liian alhainen ja rajoittunut näky Laista. Sillä voidaan ajatella niin, että mitä enemmän kristitty on Hengen uudistamana, sitä herkemmäksi hän tulee synnin jatkuvalle vallalle (vrt. mitä kirkkaampi valo, sitä enemmän likaa näkyy). Tällöin kristityn vilpitön rakkaus Jumalaa kohtaan, saisi hänet huutamaan Room. 7:24 tavoin:

"Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?"

Mikään tekstissä ei kuitenkaan viittaa tähän. Päinvastoin. Paavalin retoriikka ja argumentaatio kärsii pahasti, jos kristityt ovat synnistä vapautettuja (6:22), mutta toisaalta myytyjä synnin alle (7:14) ilman mahdollisuutta vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Lisäksi koska jakson pääteema on lain hyvyys, ei sen keskeiseksi argumentiksi tulisi nostaa kristityn kokemusta tai Paavalin näkemystä ihmisestä.

Gal. 5:17 kohta muistuttaa (ainakin -38 käännöksessä) hyvin paljon roomalaiskirjeen minän suurta ristiriitaa: "sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen." Koska galatalaiskirjeessä selkeästi puhutaan kristityistä, vaikuttaisi tämä aiheuttavan vahvan ristiriidan edellisessä kirjoituksessa esittelemäni johtopäätöksen kanssa.

Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte. (Gal. 5:17)

Tarkemman eksegeesin, eli raamatun tutkimisen, myötä tämä ristiriita laukeaa tyhjiin. Ensinnäkin Gal. 5:17 kuuluu laajempaan jakeiden 16–25 jaksoon, jonka sanoman mukaan liha ei estä Hengen toimintaa eikä varsinkaan ole aina voitolla kristityistä (kuten minällä on tilanne). Sen sijaan jaksolla tarkoitetaan sitä, että ihminen asettuu aina jommankumman (lihan tai Hengen) puolelle. Alkukielessä jae 17b on hivenen epäselvä, mutta konteksti huomioon ottaen se voitaisiin suomentaa seuraavasti: ”Ne sotivat toisiaan vastaan, niin että te ette voi tehdä mitä tahansa tahdotte”. Maininnat Pyhästä Hengestä ovat toinen merkittävä ero Gal. 5:16–25 ja Room. 7:14– 25 jaksojen välillä: ensimmäisestä niitä selkeästi löytyy, jälkimmäisestä ei. Joskus on kuitenkin esitetty, että Room. 7. luvun kaltainen ankara taistelu on mahdollista vain Pyhän Hengen ollessa läsnä ja aktiivinen. Tämäkään vasta-argumentti ei vakuuta, koska samankaltaisia kuvauksia löytyy pakanakirjallisuudestakin.

Ympäröivien jakeiden perusteella Gal. 5:17b ihmisellä on vaihtoehto: he voivat joko vaeltaa Hengen mukaan tai lihan mukaan. Teologista sanastoa käyttäen hän on posse peccare (kykeneviä tekemään syntiä) ja posse non peccare (kykeneviä olemaan tekemättä syntiä). Tällaista vaihtoehtoa ei Room. 7:14-25 minällä vaikuttaisi olevan vaan hän on non posse non peccare (kykenemätön olemaan tekemättä syntiä).

Jonkinlaista rinnakkaisuutta näiden jaksojen välillä kuitenkin voidaan nähdä, sillä Gal. 5:18 sanoma on täsmälleen sama kuin Room. 7:1–8:11:n pääsanoma. Rinnakkaisjakso jakeelle Gal. 5:17 löytyisi kuitenkin tutkittavaa jaejaksoa paremmin Room. 8:5–13:sta, jossa puhutaan lihan ja Hengen välisestä taistelusta. Näin ollen vaikka tutkittavan minän identiteetti nähtäisiinkin jonain muuna kuin kristittynä, voidaan sanoa lihan ja Hengen välisen taistelun olevan osa kristityn kokemusta. Kristityllä on kuitenkin mahdollisuus laittaa synnille kampoihin ja toisinaan jopa selviytyä voittajana taistelusta – Paavalin pyhityskäsityksen mukaisesti.

Tämä kirjoitus on osa pitkää Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarjaa, joka perustuu Iso Kirja -opisolle tekemääni päättötyöhön.

Pitkästä kesästä huolimatta syksy tulee ja on jo tullutkin. Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarja ei kuitenkaan ole vielä loppunut. Vielä on päättötyötä jäljellä! Tämän lyhyen kirjoituksen tarkoituksena on kertoa, mitä kaikesta edellä kirjoitetusta päättelin ja kertoa mitä tuleman pitää.

Kuten aiemmista kirjoituksista mahdollisesti huomasitte, tekstistä itsestään löytyy hyvin vähän asioita, jotka kiistattomasti kertoisivat minän identiteetin. Vihjeitä sinne sun tänne kuitenkin löytyy ja kun kaikki nämä vihjeet tuodaan yhteen, vaikuttaisi minän tulkitseminen kristityksi mahdottomalta. Erityisen vakuuttavina argumentteina tähän voidaan pitää jakeiden 7:5–6 asemaa johdantoina tuleviin jaksoihin sekä jakeen 14b toteamusta, että minä on myyty synnin alle. Näin ollen kuka tahansa minä onkin, kristitty se ei ainakaan näyttäisi olevan.

Tämä lopputulos saattaa herättää joissain lukijoissa vastalauseita. Siksi esittelenkin seuraavissa kirjoituksissa muutaman keskeisen argumenttin tätä näkemystä vastaan ja koitan puolustella omaa tulkintaani. Sen jälkeen pohditaan minän mahdollisia omaelämäkerrallisia elementtejä. Lopuksi pohditaan kenestä ei–kristitystä Paavali puhuu – pakanoista vai juutalaisista.