Kiirusta tuppaa olemaan, mutta yritetään silti pitää edes jonkinlaista julkaisutahtia #apokuun vuoksi.

Yksi vastalause kristinuskon totuudellisuutta kohtaan on ollut se, että opetuslapset vain keksivät koko ajatuksen siitä, että Jeesus oikeasti nousi kuolleista. Että he olivat niin traumatisoituneet mestarinsa yllättävästä ja julmasta kuolemasta, että halusivat ylläpitää elämäänsä Jeesuksen kanssa keksimällä ajatuksen Jeesuksen ylösnousemuksesta.

"Mutta kun he [opetuslapset] kuulivat, että hän eli ja että Maria oli hänet nähnyt, eivät he uskoneet." (Mark. 16:11)

Tätä ajastusta vasten yllä oleva jae Markuksen evankeliumista näyttää hämmentävältä. Jos opetuslapset keksivät koko jutun, miksi Markus väittää näin? Maria ja kumppanit riemuissaan kertoivat Jeesuksen elävän, mutta opetuslapset pitivät naisten juttuja turhanpäiväisenä. Eivätkä he näyttäisi uskoneen vielä sittenkään, kun Emmauksen tien kulkijat sanoivat vastaavaa (jae 13).

Huomattavaa onkin, että evankeliumien mukaan tyhjä hauta ei vielä synnyttänyt uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen. Tämä on varsin kiusallinen seikka Pietarille ja muille opetuslapsille, jotka muodostivat alkuseurakunnan johdon ja ytimen. Vahvat uskonsankarit eivät uskoneet itsekään, kun ensimmäisiä sanomia Jeesuksen ylösnousemuksesta alettiin levittää! Tällaista kiusallista seikkaa tuskin olisi laitettu evankeliumiin, ellei niin oikeasti olisi tapahtunut.

"Jos Jumala on olemassa, miksi maailmassa on niin paljon pahaa?" "Kumpi on totta, evoluutio vai kristinusko?"

Keskustellessa kristinuskon rationaalisuudesta, törmää monesti yllä kuvattuihin lauseisiin. Kysymykset kuitenkin ampuvat ohi maalin, sillä ne eivät tavoita kristinuskon olemuksen ydintä: Jumalan olemassaoloa. Kysymyksiin voi vastata mitä vaan ja silti jää se mahdollisuus, että Jumala voi olla olemassa. Itselleni keskeisin kysymys ei ole se, onko Jumala hyvä tai miten maailma luotiin vaan se, onko tämä totta. Sillä jos tämä on totta, minun on parasta tehdä niin kuin Jumala sanoo, koska hän on suurempi kuin minä.

Lähtökohtaisesti tulee siis tarkastella kristinuskon keskeisten totuusväittämien totuudellisuutta. Yksi tärkeimmistä totuusväittämistä on historiallinen: Jumala astui hetkenä X sisälle luomaansa maailmaan ja aikaan. Näin tehdessään hän jätti jalanjäljet historian hiekkarannalle ja näitä jalanjälkiä tutkimalla, voidaan tehdä johtopäätöksiä koko touhun totuudellisuudesta ja järkevyydestä. Siksi apologetiikassa monesti Raamattua lähestytään kuten mitä tahansa muutakin historiallista dokumenttia. Pohditaan millaisissa olosuhteissa se syntyi ja kuinka luotettavaa sen teksti on. Koska apologetiikassa monesti pyritään vakuuttamaan ei-uskovia, eli sellaisia jotka suhtautuvat lähtökohtaisesti varsin nuivasti Raamattuun, on tämä lähtökohta minusta oikeutettu ja hyvä. Todistakoon Raamattu itse omasta luotettavuudestaan eikä meidän ennakko-oletukset ja tulkinnat Raamatusta.

Tähän läheisesti liittyy erityisesti herätyskristillisyydessä viljelty fraasi: "Raamattu tutkii meitä kriittisesti, emme me Raamattua". Minusta näin tulisikin olla, mutta harvemmin näin vain tapahtuu. Nimittäin monesti Raamattu ei tutki meitä kriittisesti vaan meidän tulkintamme siitä: lakihenkisenä uskovana luet Raamattua niin kuin lakikirjaa, jne. Tutkimalla kirjoituksia, pohtimalla eri raamatunkirjojen syntyhistoriaa, kontekstia ja tarkoitusta päästään lähemmäksi sitä, mitä Raamattu sanoo.

Monen lukijan korvissa apologetiikka kuulostaa varsin oudolta termiltä: "onko se joku anteeksipyytämis juttu vai liittykö se jotenkin niihin lopun aikoihin?" Sana juontaa juurensa kreikan kielen sanasta apologia, joka tarkoittaa puolustamista. Ei kuitenkaan niin, että me ihmisinä jotenkin puolustaisimme Jumalaa. Että Jumala istuu syytettyjen penkillä ja me asianajajina puolustaisimme, että kyllä se Jumala sittenkin on olemassa. Itse pidän apologetiikan merkitystä tärkeänä, koska ihmiset (minä mukaanlukien) tarvitsevat apua ymmärtämisessä. Jumalan luoma järki ei ole uskon arkkivihollinen vaan uskon tukija ja vahvistaja.

"Olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu" (1. Piet. 3:15)

Apologetiikan toinen hyöty ja merkitys on siinä, että se saa ihmiset ajattelemaan ja pohtimaan, miksi uskovat kuten uskovat. Montakaan kertaa yo. Pietarin kehotus ei toteudu elämässämme. Emme ole valmiita, koska emme ole pohtineet uskomme syytä ja syvintä olemusta. Tiedämmekö aina edes sitä, mihin uskomme?

"Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä" (Hepr. 11:1)

Toki usko on enemmän kuin vain pelkkää järkeilyä, kuten heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaakin. Mutta täysin sokeaa usko ei suinkaan ole. "Minä olen sinun Jumalasi", sanoi Jumala Israelin kansalle Egyptistä lähdön jälkeen. Tämän lauseen takana ei ollut vain sokeaa uskoa vaan vakuuttavia todisteita (Egyptin vitsaukset), että näin todella oli. Opetuslapset eivät lähteneet julistamaan ylösnoussut Kristusta, koska vain uskoivat sokeasti Jeesuksen opetuksiin. He olivat itse kohdanneet ylösnousseen mestarinsa. Näin on myös meidänkin kohdalla. Me emme vain sokeasti usko pastorin saarnoihin vaan mekin olemme kohdanneet Jumalan, kokeneet hänen rakkautensa ja siten myös vakuuttuneet hänen olemassaolostaan. Tällaisissa tapauksissa apologetiikalla on uskoamme vahvistava merkitys. Länsimaisille tieteellisen maailmankuvan kyllästämille ihmisille apologetiikan kautta luodaan myös edellytyksiä sille, että ihmiset voisivat kokea saman kuin me. Muokataan heidän maailmankuvaansa ja vakuutetaan, että tässä touhussa on sittenkin jotain järkeäkin.