Muutos – tuo varsin kummallinen sana

Sitä tapahtuu kaiken aikaa ja jokaisessa. Ulkonäkö muuttuu, ajatukset vaihtuvat ja ideologiat risteilevät. Välillä yksi asia on pinnalla, toisinaan taas jokin toinen. Tulin tänään Keuruulta Jyväskylään bussilla ja odotellessani bussin lähtöä minulla oli hyvää aikaa tarkkailla ihmisiä. Eräästä linja-autosta tuli ulos kaksi armeijapoikaa ja palasin muistoissani vuoteen 2004 ja omaan inttiaikaani. Hätkähdyin, kun minun oli vaikea kuvitella noita aikoja. Muistin kyllä joitain tapahtumia ja joitain kasvoja, mutta miltä minusta silloin tuntui, se jäi hämärän peittoon. Mitä minä silloin ajattelin? Mistä asoista haaveilin? Millainen oli minun maailmankuvani? Omakuvani? Jumalakuva? Palasia sieltä täältä muistan, mutta kokonaista kuvaa en saa enää rakennettua. Armeijan jälkeen on tapahtunut paljon muutosta ja kasvua minussa – viisi vuotta omillani ja parisen vuotta aviossa ovat jättäneet jälkensä. Mutta itsessä tapahtuvaa muutosta on vaikea havaita enkä oikeastaan ole sitä havainnutkaan. Keuruun bussiasemalla osasin vain hätkähtää salakavalasti tapahtunutta muutosta. En enää osannut samaistua noihin kahteen armeijapoikaan. En enää muista miltä tuntui lähteä viikonloppuvapaille, matkustaa pitkiä matkoja bussissa/junassa, pitää kurkkusalaatteja tai nukkua yönsä kymmenen miehen kanssa samassa huoneessa. Minä olin muuttunut, ajatteluni oli muuttunut, haaveeni olivat muuttuneet, oikeastaan koko maailmankuvani oli muuttunut jossain vaiheessa tätä tietä, jota elämäksi kutsumme.

Muutos on vääjäämätön tosiasia. Se tapahtuu, halusimme tai emme. Huomaamme sitä tai emme. Salakavala muutos tuo kuitenkin mukanansa ongelman: ihmisten erilaisten elämänvaiheiden ymmärtämättömyyden. Naimisissa olevat unohtavat olleensa joskus sinkkuja, vanhat unohtavat olleensa joskus nuoria, uskovat unohtavat olleensa joskus ei-uskovia tai reservin auringossa paistatelleet unohtavat joskus olleensa armeijan vihreissä. Vaarana tässä on se, että kanonisoimme oman sen hetkiset elämänvaiheeseemme liittyvät ajatukset ja maailmankuvan. "Näin kaikkien tulisi elää". Emme halua emmekä välttämättä edes osaisi samaistua toisten ihmisten ajatuksiin ja ongelmiin. Emme ymmärrä miten joku voi olla noin yksinkertainen. Tai miten joku voi olla noin kapinallinen? Miten tuo muka voi olla kenellekään ongelma? Mitä ilon aihetta tuossa nyt on? Miksi tuo on kokoajan kiukkuinen ja ärtyyntynyt?

Seurakunnissa tämä voi näkyä esim. siinä, että ihmettelemme mikä niitä ihmisiä vaivaa, jotka vastustavat jotain uutta juttua tai jotain meidän mielestä ihan huippu juttua. "Seurakunnan kokouksissa tulisi laulaa hengellisestä laulukirjasta – vain ne laulut ovat Pyhän Hengen voitelemia". Ja päinvastoin. "HL tulisi heittää museoihin ja käyttää tuoreita ja voideltuja ylistyslauluja". Monta kertaa ongelma näissä konflikteissa on samaistumattomuus. Emme pääse toistemme pään sisälle emmekä ymmärrä miten joku voi jääräpäisesti pitää kiinni omista jutuistaan. Emme tajua kuinka merkityksellisiä ne jutut ovat hänellä. Kuinka hän kokee Jumalan kohtaavan häntä HL:n/ylistyslaulujen kautta. Yksi tärkeimmistä asioista, jonka opin Seurakunnan jumalanpalvelus -kurssilla, oli se, että ihmiset kaipaavat turvallisuutta. He haluavat turvallisen kokemuksen jumalanpalveluksista ja seurakunnasta ylipäätänsä. Vasta kun perusturvallisuus on taattu, uskalletaan ottaa vastaan myös muutostakin. Tätä me emme yleensä ymmärrä, jos meiltä puuttuu samaistumiskyky. Jos näemme toiset uskovat vain Hengen toiminnan tukkona, emme näe, että kaiken takana monesti on vain pieni, heiveröinen ihminen, joka pelkää. Pientä, heiveröistä ja pelkäävää ihmistä kohtaan on vaikea olla agressiivinen ja tuomitseva. Päinvastoin. Tekee vain mieli ottaa syliin ja sanoa "Ei mitään hätää, älä pelkää". Joidenkin lähteiden mukaan Raamatussa sanotaan eri muodoissa 365 kertaa "älä pelkää". Kenties juuri siitä syystä, että Jumala osaa samaistua meidän ajattelumaailmaamme ja ymmärtää, että olemme vain pieniä pelokkaita ihmisiä.