Teologia, akateemisuus ja käytäntö, ajatuksia Bonhoeffer-kirjan ääreltä

Luin "Bonhoeffer – pastori, marttyyri, näkijä, vakooja" nimisen kirjan, joka kertoo 1900-luvun alun Saksassa eläneestä teologista, pastorista ja natsia vastustavan vastarintaliikkeen jäsenestä. Päätin tehdä kirjoitussarjan kirjan nostattamista ajatuksista. Kirjoitussarjasta aiemmin ovat ilmestyneet heikomman veljen -periaate sekä ikä-kysymys. Kirjassa maalataan kiehtova kuva miehestä, jossa yhdistyy järkkymätön usko ja loogikon säkenöivä äly. Tämä yhdistelmä toimii tämän kirjoituksen ponnistuslautana.

Suomen helluntaisiionissa on perinteisesti vieroksuttu akateemisuutta, akateemisia oppiarvoja ja muutenkin yliopistoteologiaa ja sen opiskelua. "Aloitti Hengessä, lopetti Helsingissä", lienee tuttu fraasi erityisesti monelle vanhemman polven helluntailaiselle. Sillä kuvataan sitä kuinka kerran nuortenillassa väkevästi uskoon tullut ja kielillä puhunut nuori menetetään takaisin maailmaan, kun hän astuu Helsingin teologisen tiedekunnan ovista sisään. Tämä yliopistoteologian vieroksunta on heijastunut myös suhtautumiseen herätysliikkeen omaan raamattukouluun, Isoon Kirjaan. Opiskelua ei ole arvostettu ainakaan kaikissa piireissä tai ainakin se on ollut toissijaista verrattuna evankeliointiin, telttakokouksiin, henkikasteeseen ja yksinkertaisen evankeliumin julistamiseen. Oppinutta pastoria vieroksutaan ja oppiarvollaan "kerskaava" pastori on suorastaan kauhistus. Sen sijaan yksinkertaisuudellaan ja oppimattomuudellaan voi "kerskailla" niin paljon kuin sielu sietää. Ja parempi olisikin, sillä se herättää seurakuntalaisissa luottamusta: "No siinä on mies, joka elää ja kokee asioita, eikä järkeile. Joka selittää asiat Hengellä eikä ihmisviisaudella. Joka lukee Raamattua niin kuin se on, eikä selitä asioita ihmisviisaudella."

”Kysymyksiä Raamatusta, etiikasta ja teologiasta täytyy käsitellä yhtä tinkimättömästi kuin tieteellisiä tai oikeusopillisia kysymyksiä." 

Bonhoefferillä oli toisenlainen lähestymistapa asiaan. Hän korosti akateemisuuden ja järkeilyn tarvetta teologiassa ja uskonelämässä. Syykin oli selvä: Raamatusta tehtyjen johtopäätösten mukaan on elettävä. Siksi on oltava tinkimätön ja huolellinen, että ne varmasti ovat totta ja nousevat Raamatusta. On päädyttävä vastauksiin, jotka kestävät kaikenlaisen tarkastelun, koska näiden vastausten on tultava lihaksi. Ne vaikuttavat ihmisiin ja heidän elämiin. Siksi jokaisen sukupolven on opittava edellisten sukupolvien teologia, ymmärrettävä se ja peilattava sitä kriittisesti Raamattuun ja omaan ymmärrykseensä Raamatusta ja teologiasta. Vain totuus riittää, sillä "totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka" (Psa. 51:8).

"koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on" (1. Tess. 5:21)

Bonhoeffer ei kuitenkaan pölyttynyt kirjastossa vailla yhteyttä ympäröivään maailmaan. Hän perusti kaksi pappisseminaaria, joissa akateemisuus kohtasi käytännöllisyyden. Joissa yliopistotasoisen opiskelun rinnalle nostettiin yhdessä eläminen ja oleminen. Hän halusi tuottaa pappeja, jotka osasivat sekä ajatella kristillisesti että elää kristittynä. Molempia tarvitaan – edelleen. Vuosikymmeniä seurakunnan sunnuntaikokouksissa istuneella helluntailaisella saattaa edelleen olla hyvin vääristyneitä käsityksiä Jumalasta, ihmisestä ja elämästä. Nämä vääristyneet käsitykset eivät voi olla heijastumatta käytäntöön. Ja siinä se vitsi piileekin: et voi elää ilman teologiaa (oppia Jumalasta), mutta voit elää tiedostamatta millainen (ja kuinka kestävä) teologia elämääsi ja päätöksiisi vaikuttaa.