Pääsin saarnaamaan keskiviikkona Jyväskylän helluntaiseurakunnan Tukikohta-tilaisuudessa. Eli siis nuorille ja nuorille aikuisille saarnattiin ja saarnan/opetuksen aiheena oli Ylösnoussut Jeesus. Opetuksessani kävin läpi joitain Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuutta tukevia pointteja. It was fun!

Jos olet joskus miettinyt, että minkäköhän takia tuo Sauli noihin Jeesus-juttuihin uskoo, niin kannattaa kuunnella tämä saarna. Se antaa aika pitkälti vastauksen.

Ristin Voitossa nro 15 oli lyhyt haastattelu Daniel Nylyndista, joka oli 1970- ja 80-luvulla apologetiikan edelläkävijöitä Suomen Siionissa. Myöhemmin miehen ajattelu muuttui eikä hän uskonut enää älyllisten perusteluiden voimaan. Nylund toteaa seuraavaa:

"En uskonut rationaalisen argumentaation toimivan enää apologeettisena projektina kovin hyvin. Se toimi modernin ajan viimeiselle sukupolvelle, mutta nyt postmoderni sukupolvi vakuuttuu asioista aivan eri tavalla."

Mielenkiintoista olisi ollut lukea mitä nämä tavat ovat. Olen kuitenkin eri mieltä, että rationaalinen argumentaatio olisi menettänyt merkityksensä Suomen Siionissa. Nyt, jos koskaan sille on tilausta. Osittain tämä johtuu siitä, että uskon rationalisointi on jäänyt liian pienen piirin harrastukseksi. Se ei ole saavuttanut isoa massaa seurakunnissa tai seurakuntien ulkopuolella. Hyvin voimakkaasti on vallalla (sekä uskovilla että ei-uskovilla) se käsitys, ettei uskottavaa ja vakuuttavaa tiedettä voi tehdä selvästi kristillisistä lähtökohdista. Että usko ja tiede ovat auttamattomassa ristiriidassa keskenään – suorastaan vihollissuhteessa. Tämä tilanne olisi ehkä voitu välttää, mikäli 70-luvusta lähtien olisi osattu rummuttaa apologetiikkaa. Olen jo aiemminkin kirjoittanut, mitä apologetiikka on ja miksi sitä tarvitaan. Näiden syiden lisäksi rationaalinen argumentointi auttaa myös pitämään älykkäät ihmiset seurakunnissa. Toiseksi se auttaa meitä, ettei julisteta liian yksinkertaista ja pinnallista evankeliumia. Ihminen on kuitenkin myös älykäs olento ja siksi myös hänen älyään tulisi haastaa.

Toisaalta ei älyllinen argumentaatiokaan mikään messias ole. Siinä on puutteensa ja jos usko jää pelkästään älylliseksi perusteluiksi, on se ohutta ja ei varmastikaan sellaista, jollaista sen pitäisi olla. Väittäisinkin, että uskon tulisi olla monipuolista. Sopivalla tavalla sekä tunteellista, älyllistä että mobilisoivaa. Toinen puute uskon älyllisessä argumentaatiossa on sen "mä tiedän paremmin kuin sä" -luonne. Tällöin helposti unohdetaan, että uskovina meidän tehtävänä on voittaa sydän – ei väittely. Kun ajatellaan, että meillä on totuus puolellamme, tulee meistä helposti sanelevia ja kylmiä. Tällöin ei edes haluta tai yritetä ymmärtää toista ja hänen ajatteluaan. On kuitenkin muistettava, että totuus ei ole vain fakta. Totuus on persoona. Totuus on Jeesus. Ja älykkäätkin uskovat tarvitsevat Jeesusta yhtä paljon kuin älykkäät tai vähemmän älykkäät ei-uskovat.

Olen viime viikkoina lukenut "Bonhoeffer – pastori, marttyyri, näkijä, vakooja" nimistä kirjaa. Se kertoo 1900-luvun alun Saksassa eläneestä teologista ja pastorista, joka osallistui natsia vastustavaan vastarintaliikkeeseen. En ole kirjaa vielä kokonaan lukenut, mutta paljon ajattelemisen aihetta se on antanut. Näistä ajatuksista ajattelin jotain jakaa seuraavissa kirjoituksissa. Ensimmäisenä käsittelen tämänkin päivän seurakunta elämässä varsin tuttua heikomman veljen -periaatetta.

Heikomman veljen -periaatteen (jatkossa hv-periaate) taustalla on Paavalin ohjeet roomalaisille (Room. 14) ja korinttilaisille (1. Kor. 8). Tuolloin tapetilla oli ruoka: joidenkin mielestä joku ruoka oli epäpyhää (esim. epäjumalille uhrattu) eikä siten sopinut uskovien ruokapöytään, toisten mielestä kaikki ruoka oli puhdasta ja siten hyvällä omallatunnolla syötävää. Lyhyesti sanottuna Paavalin ohje kuului "On hyvä olla syömättä lihaa ja juomatta viiniä ja välttää muutakin, mistä veljesi loukkaantuu". Ruokaa tärkeämpää oli rakkaus ja toisten eli heikomman veljen huomioiminen.

Myös Bonhoeffer joutui pohtimaan hv-periaatteen soveltamista, kun natsit alkoivat muokata saksalaista kirkkoa ja sen teologiaa. Osa saksalaisista kristityistä halusi ns. arjalaispykälän toimeenpanoa myös kirkossa. Niin kirkon papiston kuin jäsentenkin tuli olla arjalaista sukua, jolloin kaikki juutalaista sukujuurta olevat kristityt olisi häädetty pois saksalaisesta kirkosta. Bonhoeffer vastusti tätä, mutta alussa hän vielä pohti, että pitäisikö arjalaispykälän kannattajia sietää kirkossa juuri hv-periaatteen vuoksi. Tapahtumien edetessä tämä periaate menetti merkityksensä ja Bonhoeffer siirtyi täysin vastustavalle kannalle. Hänen mukaansa kirkko, joka ei ollut valmis puolustamaan keskuudessaan olevia juutalaisia, ei ollut oikea Jeesuksen Kristuksen kirkko. Näin ollen hänen mukaansa arjalaispykälää kannattavat kristityt eivät ainoastaan olleet väärässä vaan heitä ei enää voinut edes kutsua kristityiksi!

"Jos joku, omaltatunnoltaan heikko, näkee sinun, jolla on tieto, asioivan Alkossa, eikö hän siitä rohkaistu itsekin asioimaan Alkossa?" (1. Kor. 8:10 mukailtuna)

Nykyään tätä periaatetta sovelletaan lähinnä alkoholiin. Tunnustetaan, ettei Raamatulla voida suoraan perustella alkoholin täyskieltoa. Siksi käytetään tätä hv-periaatetta perustelemaan miksei alkoholin juominen ole uskovaisille ok – ainakaan jos palvelupaikkasi on näkyvä. "Suomalaisessa helluntaiherätyksessä kun on paljon entisiä alkoholisteja sekä katujen miehiä ja naisia, niin mitä siitäkin tulisi, jos tällainen entinen alkoholisti näkisi pastorin kiikuttavan Alkosta viinipulloa?"

Hv-periaatteen soveltaminen alkoholiin lienee ihan ok, mutta miksi soveltaminen yleensä jätetään vain siihen? Ihan niin kuin alkoholi olisi ainoa asia, joka voisi muodostua uskovalle loukkaukseksi. Paavali kirjoitti roomalaisille, että "on hyvä välttää muutakin, mistä veljesi loukkaantuu". Mikä oikeus meillä on jättää hv-periaatteen soveltaminen vain alkoholiin? Miksei periaatetta sovelleta esim. myös ympäristönsuojeluun tai kansainväliseen oikeudenmukaisuuteen? Myös herätyskristittyjen piirissä on kasvava joukko ihmisiä, jotka ovat ottaneet entistä enemmän huomioon ympäristönsuojelun ja kansainvälisen oikeudenmukaisuuden. He vastustavat punaisen lihan syöntiä vedoten sen ympäristörasituksiin. He kannattavat reilua kauppaa ja suurien kansainvälisten yhtiöiden boikotointia vedoten kansainväliseen oikeudenmukaisuuteen ja epäinhimillisiin työoloihin thaimaalaisilla vaatetehtailla. Heille voi olla loukkauksena, jos pastori pitää saarnatessaan yllä lapsityöllä tehtyä paitaa ja saarnaa tietokoneesta, jonka valmistukseen on monen taiwanilaisen mielenterveys uhrattu. Heille voi olla loukkauksena, jos pastori väkevän saarnan jälkeen painelee läheiseen ruokakauppaan ja ostaa sieltä kalliin naudan sisäfileen. Tai entä ne uskovat, joilla on entinen elämä vahvasti urheiluhuliganismissa tai ylipäätäntä jonkin urheilujoukkueen vahvassa kannattamisessa? Heille voi olla loukkauksena, jos pastori kovin fanaattisesti hehkuttaa esim. fb-päivityksessään Suomen jääkiekkomaajoukkueen voittoa Ruotsista.

"No tuo menee jo liian pitkälle. Vapauteen Kristus meidät kuitenkin vapautti!", saatat parahtaa tässä vaiheessa. Mutta miksi? Miksi sovellat hv-periaatetta täydellä varmuudella juuri alkoholiin, muttet enää (punaiseen) lihaan? Mikä tekee kansainvälisestä ihmisoikeuskysymyksestä vähemmän tärkeämmän kuin alkoholikysymyksestä? Miksi vedät rajan siihen, mihin sen vedätkään? Ja kuitenkin jossainhan se raja taitaa sijaita. Tuskin meistä kukaan nimittäin on sitä mieltä, että Bonhoeffer teki väärin vastustaessaan arjalaispykälän hyväksymistä Saksan kirkossa. Missä se raja siis sijaitsee? Ja ennen kaikkea miksi se sijaitsee siinä? You tell me.