Otsikossa oleva teksti tipahti tänään postiluukusta asuntoomme. Kyse on Jyväskylän seurakunnan lehden, Henki & elämä kansikuvasta, jossa poseeraa moderneissa vaatteissa kovasti Jeesusta muistuttava pitkähiuksinen ja parrakas mies. Parhaimman käsityksen asiasta saa katsomalla itse ko. kansikuvaa. Sinänsä hauska ja hyvin oivallettu idea. Jeesus on odottanut meitä 2010 vuotta. Mutta lehden tekemä sovellus minusta pikkuisen ontuu. Ainakin kansikuvasta saa sellaisen käsityksen, että Jeesus on odottanut minua 2010 vuotta, jotta voisin äänestää tulevissa seurakuntavaaleissa. Vaikka seurakuntavaalit ovatkin tärkeä asia, niin ehkä kuitenkaan Jeesus ei ole 2010 vuotta odottanut, että pääsisimme äänestämään vaaleissa.

Mutta Jeesus on odottanut sinua ja minua, siitä ei pidä erehtyä. Hän on odottanut ja odottanut vuosi vuoden jälkeen – odottanut. Miksi? Mikä voi olla niin arvokasta ja tärkeää, että Jeesus jaksaa odottaa 2010 vuotta tai edes muutamia vuosia? Tänä päivänä turhaudumme jo viiden minuutin jonottamisesta kaupan kassalla, mutta 2010 vuotta? Se on pitkä aika odottaa. Omasta kokemuksesta voimme sanoa, että odottaminen on helpompaa mikäli tiedämme, että se mitä odotamme on odottamisen arvoista. Joten jos Jeesus on jaksanut odottaa 2010 vuotta, niin sen asian, mitä Jeesus odottaa täytyy olla jotain todella arvokasta ja tärkeää. Mitä Jeesus siis odottaa? Ehkä jotain aavistusta siitä saamme seuraavasta Matteuksen evankeliumin kohdasta:

"Voi sinua, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität kaikki, jotka Jumala lähettää luoksesi. Miten usein olenkaan halunnut koota lapsesi turviini niin kuin kanaemo kokoaa poikasensa siipiensä alle, mutta te ette ole suostuneet tulemaan." (Matt. 23:37)

Päivä päivän jälkeen, kuukausi kuukauden jälkeen, vuosi vuoden jälkeen Jeesus odottaa kädet levällänsä valmiina vastaanottamaan omansa. Hänen ainoa päämääränsä on suojella meitä – ennallistaa ja eheyttää sitä, mitä saatana on tuhonnut. Mutta kuukausi kuukauden jälkeen me emme useinkaan suostu tulemaan Jeesuksen luokse. Ja kuitenkin Jeesus tästä kaikesta huolimatta jaksaa edelleen odottaa ja tekee kaikkensa, että me kääntyisimme hänen puoleensa.

Facebookissa lähestulkoon 112 000 ihmistä ovat tykänneet "Yleislakko 15.10.2010" -nimisestä yhteisöstä. Perusideana se, että jokainen tykännyt vastustaa kansanedustajien palkankorotuksia ja tänään heidän piti sitten yhdistää voimansa ja viedä Suomi ensimmäistä kertaa yleislakkoon sitten Kekkosen päivien. Suuret suunnitelmat ja puheet latistuivat H-hetkellä reilun 20 ihmisen mielenosoitukseksi. Ja heistäkin kaikki taisivat olla joko työttömiä tai vapaalla. Näin uutisoi mm. Iltasanomat.

Ottamatta sen kummemmin kantaa kansanedustajien palkankorotukseen tai Facebookin todelliseen mahdollisuuten tällaisen lakon järjestämiseen, otan kuitenkin kantaa yhteen suomalaisia jäytävään ominaisuuteen: meidän kykyymme ja tahtoomme purnata, mutta jättää asiat purnaamisen tasolle. Sama ongelma lävistää koko suomalaisen yhteiskunnan, sen kaikki ryhmät, niin vanhat kuin nuoret, niin työssäkäyvät kuin työttömät, niin uskovaiset kuin ei-uskovaiset. Meillä on valtava tarve purnata, osoittaa mieltämme jostain asiasta, jonka itse henkilökohtaisella tasolla koemme epäoikeudenmukaiseksi, vääräksi tai suorastaan saatanalliseksi. Valitamme, purnaamme, valitamme lisää ja purnaamme lisää. Sama valittamisen kulttuuri on levittänyt juurensa vahvasti myös seurakuntaelämään. Ja se on vähintäänkin oikein. Mikään ei koskaan muutu ellei epäkohdista ensin valiteta. Niinpä me valitamme ja purnaamme. Musiikki on liian kovalla, pappi puhuu liian teologisesti/liian maallisesti, seurakunnan tilaisuudet ovat liian kuivia, tylsiä ja kuolleita. Me valitamme, mutta juuri muuta emme sitten teekään. Purnaamme, käännämme lehteä, purnaamme lisää ja jatkamme kahvin juomista. Me emme itseasiassa valitakaan halusta korjata väärä asia vaan itse valittamisen vuoksi. Enkä nyt puhu tätä mistään norsunluutornista, vaan tunnistan saman piirteen itsestäni. Minäkin olisin voinut tykätä Facebookissa Yleislakko-yhteisöstä ja purnannut ja osoittanut mieltäni sitä kohtaan, että toiset nostavat sellaista palkkaa, josta köyhä opiskelija voi vain nähdä unia. Se olisi hetken aikaa tuottanut minulle jopa mielihyvää: "Hah! Pääsinpä sanomaan!", mutta tuskin minäkään olisin lähtenyt Helsinkiin osoittamaan mieltä asiaa vastaan. Sen kummemmin seurakunnassa kuin maailmallakaan asiat eivät ikinä muutu, jos vain tyydymme valittamaan ja jatkamaan kahvinjuontimme. Jumala haluaa, että olemme aktiivisia toimijoita siellä, missä liikumme ja elämme. Ei ainoastaan niin, että huomaamme epäkohtia vaan niin että meistä tulee niiden epäkohtien korjaajia. Sen sijaan, että jatkuvasti purnaisimme ja valittaisimme seurakunnan vessojen karuutta ja remontintarvetta, me voisimme tarttua härkää sarvista ja korjata tilanteen.

Kuva: Yle.fi

32 chileläisen ja yhden bolivialaisen kaivosmiehen tarina on viimeisten kuukausien aikana hämmästänyt ja koskettanut miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa. Elokuun 5. päivä San Josen kaivos sortui ja miehet jäivät loukkuun. Murskaava epätietoisuus miesten kohtalosta kesti 17 päivää. Toivo ehti jo monen mielessä hiipumaan, kunnes etsintäporan kärjestä löytyi paperilappu, johon oli punaisella tussilla kirjoitettu: "Me kaikki 33 olemme kunnossa". 68 päivää kuumassa ja kosteassa kaivoksessa 625 metrin syvyydessä ovat varmasti olleet henkisesti äärimmäisen rankkoja päiviä, mutta ei niin pimeää etteikö sinne ikiaikojen Jumalan rakkaus ja lämpö paistaisi. Yksi kaivosmiehistä, 56-vuotias José Henríquez on nimittäin Iltasanomien mukaan evankelinen saarnaaja, joka on kaivoksessa pitänyt mielialaa korkealla. HS.fi taas kertoo, että hän järjestänyt rukoushetkiä kahdesti päivässä ja tilasi jopa omalta seurakunnaltaan 33 taskukokoista Raamattua. 43-vuotias Samuel Ávalos taas on HS.fi:n mukaan tullut uskoon näiden 68 päivän aikana. On mahtavaa, että miehet pääsevät kaivoksen pimeydestä päivänvaloon, mutta vielä mahtavampaa on, että ainakin yksi heistä on päässyt todellisesta pimeydestä todelliseen valoon! Saatanan lapsesta Jumalan lapseksi!

Pelastusoperaatio kestänee asiantuntijoiden mukaan ainakin torstaihin asti, joten vielä kerkeät muun maailman mukaan jännittämään onnistuuko pelastusoperaatio kaikkien miesten kohdalla. Suoraa lähetystä Chilestä voi seurata ainakin CNN, Reutersin ja Ylen sivuilta.

Tämä päivä ei alkanut hyvin. Todella sikeittein unien jälkeen säikähdin niin paljon iPhonen rummutusta, että kaadoin täyden vesilasillisen lattialle ja yöpöydälle. Päästessäni viimein ulos jo muutenkin myöhässä aikataulusta huomasin, että polkupyöräni on peittynyt valkoiseen, kylmään ja märkään aineeseen. Ei onneksi aivan niin "mahtavasti" kuin taannoin, mutta kuitenkin. Ei siinä muu auttanut kuin alkaa putsailemaan lunta pois. Samalla muistin, että satula kaipaa edelleen kiristystä. Olin laittanut eilen takin taskuun kuusiokoloavaimen, mutta huomasinkin sen olevan liian pieni. No, en jaksanut enää sisältä lähteä hakemaan toista avainta, joten istahdin kohtuullisen vapaasti liikkuvan lestan päälle ja lähdin polkemaan yliopistolle. Koska olin jo muutenkin myöhässä, otin vielä muutamia kuvia matkalla. Tältä siis näyttää täällä Jyväskylässä tänä ensilumen aamupäivänä.

Olimme vaimoni kanssa viime syyslomalla reissulla Irlannissa ja totesin maan olevan varsin katolinen. Menimme vaimoni kanssa puhtaasta uteliaisuudesta katoliseen messuun – tyylikkäästi perihelluntailaiseen tapaan myöhässä. Meille annettiin ovella ohjelmalappu, josta pystyi seuraamaan tilaisuuden kulkua. Varsinaista juontajaa ei ollut, kirkkokuoro oli takana ylhäällä laulamassa ja pappi meni hoitamaan oman osuutensa silloin, kun sen aika ohjelman mukaan oli. Tulimme paksujen, kivisten seinien sisälle keskeltä Dublinin vilskettä ja vilinää. Koko päivä oltiin kävelty ja tutustuttu Dubliniin ja nyt illan hämärtyessä menimme messuun, koska se sattui alkamaan juuri kävellessämme kirkon ohitse. Maailma kirkon seinien sisäpuolella oli täysin erilainen kuin ulkopuolella. Kirkko tuntui olevan rauhan paikka. Paikka, jonne saattoi paeta maailman kiireellisyyttä ja viettää hetki täysin rauhassa. Mutta ikävä kyllä, väki kirkon sisällä oli vähäinen ja vanhahko. Niin tuolloin kuin muutenkin vieraillessani eri kirkkokuntien tilaisuuksissa ja tiloissa, olen hämmästellyt sitä mihin on tultu. Kristinusko lähti liikkeelle 12 tavallisesta galilealaisesta ihmisestä. Nyt meillä on viimeisen päälle koristeltuja kirkkoja ja toisaalta niitä, joiden kirkot ovat viimeisen päälle askeettiset. Meillä on paavi, Reinhard Bonnke, David Hall, Billy Graham, Riku Rinne, Klaus Korhonen, C.T. Stud, George Müller, Suzette Hatting, Markku Tuppurainen, Markku Koivisto, Matti Väisänen, Eero Huovinen, jne. Kukin herra tai rouva edustaa omanlaistansa kristillisyyttä ja jokainen poikkaa toisesta ainakin jollain tasolla. Kuka on oikeassa? Vai onko kukaan oikeassa? Vai onko kaikki oikeassa? Ja kuka sen lopulta määrää, kuka on oikeassa? Ja millä perustein? 2000 vuotta sitten Jumala tuli itse maan päälle maksamaan hinnan meidän synneistämme. Tänä päivänä Jumalan tahto on edelleen sama – pelastaa syntisiä ihmisiä. Mutta mihin Jumala oikeastaan haluaa meidät pelastaa? Millaista on elämä, jota uskovan tulisi elää? Miten sen tulisi konkretisoitua valinnoissamme ja elämäntavassamme? What is this thing called Christianity?