Niin kuin osa lukijoista saattaa tietää, olen tällä hetkellä Tansaniassa suorittamassa IK:n harjoittelua ja osana tätä harjoittelua pääsin saarnaamaan englanniksi ja vieläpä tulkin kanssa, joka käänsi swahiliksi. Joten jos kiinnostaa kuunnella, miltä minun rallienkku tai swahilinkieli kuulostaa, niin tässä teille. Painakaa tuosta oranssista play-napista ja nauttikaa!

Edellinen kirjoitus (Hipsteriherätys) sai aikaan oikein yleisöryntäyksen tänne blogiin ja siitä taisi tulla blogini historian tykätyin juttu. Ei sillä, että laskisin, mutta kuitenkin. Tämä kirjoitus jatkaa saman aiheen eli herätyksen pureksemista. Mistä sen tietää, että nyt on herätystä ilmassa? Mitkä ovat herätyksen ominaispiirteet? Onko herätyksellä edes mitään ominaispiirteitä? Missä vaiheessa voidaan sanoa, että nyt Jumala on vastannut meidän herätyksen odotukseen? Tajuaako ihmiset edes, että nyt eletään jotenkin poikkeuksellisia aikoja vai eletäänkö herätyksenkin keskellä lopulta päivä kerrallaan tavallista arkea? Ymmärsivätkö esimerkiksi vuoden 1979 suomalaiset siionilaiset, että tässä tapahtuu jotakin poikkeuksellista? Vai menivätkö he vain tyytyväisinä ilman sen suurempia analyyseja kokouksiin kuuntelemaan härmäläistä saarnaajaa, joka "kaatoi ja paransi"? Ja jos ymmärrettiin elettävän poikkeuksellisia aikoja, ajateltiinko Pyhän Hengen vuodatuksen jatkuvan vai oletettiinko sen kuihtuvan jossain vaiheessa?

Näihin kysymyksiin on nyt helpompi vastata kuin suomalaisena maanviljelijänä, joka laittaa perunat maahan keväällä 1979. Miten hän kokee sen kaiken? Millä sanoilla kuvaa näkemäänsä ja kokemaansa? Kirkkohistoria osaa kertoo monista pienemmistä tai suuremmista herätyksistä ja Pyhän Hengen vuodatuksista, mutta olisivatko oman aikansa ihmiset osanneet? Historiantutkimuksessa on se ongelma, että tuskin koskaan saadaan selville täydellä varmuudella sitä, mitä oikeasti tapahtui. Tätä pohdittiin mm. IK:ssa Suomen kirkkohistorian kurssilla. Kuinka paljon me voidaan luottaa menneisyydestä kertoviin dokumentteihin objektiivisina kuvauksina tapahtuneesta? Koska lopultakaan meillä ei ole historian objektiivisia tapahtumia vaan vain ihmisten subjektiivisia kokemuksia noista objektiivisista tapahtumista. Jotain on siis tapahtunut ja tapahtuneesta erilaiset ihmiset ovat muodostaneet erilaisia käsityksiä ja näitä käsityksiä voidaan ihmetellä historiallisten dokumenttien kautta. 

Esimerkiksi vuonna 1933 natsit polttivat Opernplatzilla kaikki ideologiansa vastaiset kirjat. Jälleen historian jälkiviisaina voimme moittia tuollaisia tempauksia ja lainata Heinrich Heinen sanoja: "Siellä, missä ensiksi poltetaan kirjoja, poltetaan seuraavaksi ihmisiä.". Philip Yance puolestaan kertoo kirjassaan "Mikä armossa on niin ihmeellistä?" yhdysvaltalaisesta baptistista, joka vieraili Berliinissä vuosi Opernplatzin kirjarovion jälkeen. Hän kuvasi hyvin ihannoivaan sävyyn natsi-Saksaa: "Tuntui todella helpottavalta olla maassa, jossa ei ole lupa myydä rivoa kirjallisuutta, jossa ei ole lupa näyttää inhottavia elokuvia eikä gansteritarinoita. Uudessa Saksassa on poltettu kasapäin turmiollisia kirjoja ja lehtiä samoissa rovioissa, joissa on poltettu juutalaisten ja kommunististen kirjastojen kirjoja." Jos tämä yhdysvaltalainen baptistiveli olisi jakanut samat hengelliset fraasit meidän kanssamme, hän olisi jopa saattanut kuvata natsi-Saksan ilmapiiriä herätykseksi! Yksi ja sama tapahtuma sai siis aikaan hyvin erilaiset tulkinnat.

Eräs suomalainen popyhtye laulaa: "kovin paljon on myös itsestäs kiinni miten tämänkin kuvan värität". Edellä käytyä taustaa vasten, tämä lause tuntuu sopivan kovin hyvin historiaan, herätykseen ja omaan elämäämmekin. Puhummeko Jumalan johdatuksesta vai asioiden luonnollisesta järjestymisestä? Onko se Jumalan vai ahkeruuteni ansiota, jos saan haluamani työ-/opiskelupaikan? Joten miten siis maalaat maailmasi? Miten värität tämän kuvan? Miten sanoitat elämäsi tarinan?

Elettiin vuotta 2010, opiskelin toista vuotta Isossa Kirjassa ja yksi opiskelukaverini haastatteli minua ja yhtä toista "nuorta herättäjää" Dynamiteen. Aiheena oli mikäs muukaan kuin monien huulilla ja haaveissa oleva herätys. Paljon on vettä virrannut tuon jälkeen Kyrönjoessa ja lehtikin muuttanut nimeään ja lopulta kuopattu, mutta herätys on edelleen monien huulilla ja haaveissa. Tänään luin tuon haastattelun uudelleen ja oli hauska nähdä, että se millainen ajatteluni on tänään, oli jo tuolloin idullaan. Mutta tämä ei ollut kirjoitukseni aihe vaan herätys – mikäs muukaan.

Tuolloin puhuin jumalallisesta nuorisokulttuurista, siitä, kuinka herätys vaikuttaisi niin, että nuoret antaisivat kaikki lahjansa Jumalan käyttöön. Kuinka jo silloin nuorilla oli janoa ja Jumalan etsimisen meininkiä. Arvelin tuolloin, että jonkinlaiset kasvot herätyksellä tulisi olemaan...vähintään joku pieni joukko ihmisiä. Toinen haastateltavissa suhtautui positiivisemmin ajatukseen kasvottomasta herätyksestä. Samoin ajattelee myös Onni Haapala, jota haastateltiin Ristin Voitossa (nro 44, vuonna 2011) Niilo Yli-Vainion kuoleman 30-vuotisjutussa: "Onni Haapala näkee, ettei uusi herätys enää välttämättä henkilöityisi yhteen julistaan".

Nyt neljä vuotta myöhemmin näyttäisi siltä, että olin väärässä. Jonkinlainen kasvoton nuorisoherätys on leviämässä Suomen Siionissa. Tai siltä ainakin näyttäisi viime aikaisten sekulaarimedian lehtijuttujen perusteella. Image-lehti kertoi monta sivua Seinäjoen Illasta otsikolla "Herran hipsterit", nyt Helsingin Sanomat julkaisi jutun pääkaupunkiseudun trendikirkoista otsikolla "Pienestä trendikirkosta hipsterikin löytää kodin", Immanuel räpduon haastattelut on ollut monissakin sekulaarimedioissa. En tiedä voiko tätä vielä herätykseksi kutsua, mutta selvästikin jotain on tapahtunut/tapahtumassa Suomen Siionin nuorten ja nuorten aikuisten parissa. Kiinnostus Jumalaa ja jumalasuhteen hoitamista kohtaan on selvästikin lisääntynyt. Toteutimme Jyväskylässä Tukikohta-yhteisölle kyselyn, jonka tulokset tukivat tätä havaintoa. Porukkaa ei tarvitse motivoida hoitamaan jumalasuhdettaan. Tämä yksistään on jo suuri muutos, jos vertaa esim. omiin teinivuosiin, jolloin Jumala ja jumalasuhteen hoito oli enemmän tai vähemmän pakkopullaa vaikka seurakunnassa kasvoinkin.

Toki voidaan kritisoida onko tämä hipsteriherätys nyt oikeanlaista herätystä. Että eikö se ole aika pinnallista, jos Immanuelin musiikkivideoilla pyörii komeita autoja ja prätkiä tai jos Seinäjoella uskoontullut saa rannekkeen, jolla saa alennusta kaupungin trendikkäimmästä vaateliikkeestä, jne. Tuoko se ihmisiä oikeasti Jeesuksen vai hipsteriyden/cooliuden/tms. luokse? Jääkö usko vain terveille, cooleille ja rikkaille hipsterinuorille? Entä kun elämän ruuhkavuodet yllättävät? Kun trendivaatteet vaihtuvat supermarkettien halpavaatteisiin, jotka ovat täynnä vauvan puklua? Kun terveys ja lihaksikkuus alkaa iän myötä rapistumaan?


Kuten tässä blogissa kerrotaan: identiteetti pitäisi löytää Jeesuksesta eikä cooliudesta. Ongelma vain on, että tätä on hyvin vaikea ulkopuolelta sanoa. Mistä sen tietää onko HL:n lauluja laulavan vanhemman ihmisen identiteetti yhtään sen enempää Jeesuksessa kuin Hillsongin lauluja laulavan teinin? Ja eikö identiteetin löytäminen Jeesuksessa kuitenkin aina näytä joltain? Yli-Vainion aikaan se näytti siltä, että porukka kaatuili maahan ja parani sairauksistaan. Löysivätkö he oikeasti identiteetin Jeesuksesta vai näistä "ihmeistä ja merkeistä"? Aika lienee ollut paras indikaattori tähän. Ja uskon saman olevan myös hipsteriherätyksen suhteen. Vasta aika kertoo oliko tällä pysyvää hedelmää. Vasta aika kertoo kuinka moni nykyisistä hipsteriuskovaisista on vielä 20 vuoden päästä mukana Herran jengissä. Siihen asti voidaanko me muuta vaatia kuin, että esim. Seinäjoen nuoret pohtivat Jeesuksen merkityksellisyyttä saarnasarjalla "Jeesus on ________". Ainakin sanoman fokus näyttäisi olevan kohdallaan.

Luin "Bonhoeffer – pastori, marttyyri, näkijä, vakooja" nimisen kirjan, joka kertoo 1900-luvun alun Saksassa eläneestä teologista, pastorista ja natsia vastustavan vastarintaliikkeen jäsenestä. Päätin tehdä kirjoitussarjan kirjan nostattamista ajatuksista. Kirjoitussarjasta aiemmin ovat ilmestyneet heikomman veljen -periaate sekä ikä-kysymys. Kirjassa maalataan kiehtova kuva miehestä, jossa yhdistyy järkkymätön usko ja loogikon säkenöivä äly. Tämä yhdistelmä toimii tämän kirjoituksen ponnistuslautana.

Suomen helluntaisiionissa on perinteisesti vieroksuttu akateemisuutta, akateemisia oppiarvoja ja muutenkin yliopistoteologiaa ja sen opiskelua. "Aloitti Hengessä, lopetti Helsingissä", lienee tuttu fraasi erityisesti monelle vanhemman polven helluntailaiselle. Sillä kuvataan sitä kuinka kerran nuortenillassa väkevästi uskoon tullut ja kielillä puhunut nuori menetetään takaisin maailmaan, kun hän astuu Helsingin teologisen tiedekunnan ovista sisään. Tämä yliopistoteologian vieroksunta on heijastunut myös suhtautumiseen herätysliikkeen omaan raamattukouluun, Isoon Kirjaan. Opiskelua ei ole arvostettu ainakaan kaikissa piireissä tai ainakin se on ollut toissijaista verrattuna evankeliointiin, telttakokouksiin, henkikasteeseen ja yksinkertaisen evankeliumin julistamiseen. Oppinutta pastoria vieroksutaan ja oppiarvollaan "kerskaava" pastori on suorastaan kauhistus. Sen sijaan yksinkertaisuudellaan ja oppimattomuudellaan voi "kerskailla" niin paljon kuin sielu sietää. Ja parempi olisikin, sillä se herättää seurakuntalaisissa luottamusta: "No siinä on mies, joka elää ja kokee asioita, eikä järkeile. Joka selittää asiat Hengellä eikä ihmisviisaudella. Joka lukee Raamattua niin kuin se on, eikä selitä asioita ihmisviisaudella."

”Kysymyksiä Raamatusta, etiikasta ja teologiasta täytyy käsitellä yhtä tinkimättömästi kuin tieteellisiä tai oikeusopillisia kysymyksiä." 

Bonhoefferillä oli toisenlainen lähestymistapa asiaan. Hän korosti akateemisuuden ja järkeilyn tarvetta teologiassa ja uskonelämässä. Syykin oli selvä: Raamatusta tehtyjen johtopäätösten mukaan on elettävä. Siksi on oltava tinkimätön ja huolellinen, että ne varmasti ovat totta ja nousevat Raamatusta. On päädyttävä vastauksiin, jotka kestävät kaikenlaisen tarkastelun, koska näiden vastausten on tultava lihaksi. Ne vaikuttavat ihmisiin ja heidän elämiin. Siksi jokaisen sukupolven on opittava edellisten sukupolvien teologia, ymmärrettävä se ja peilattava sitä kriittisesti Raamattuun ja omaan ymmärrykseensä Raamatusta ja teologiasta. Vain totuus riittää, sillä "totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka" (Psa. 51:8).

"koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on" (1. Tess. 5:21)

Bonhoeffer ei kuitenkaan pölyttynyt kirjastossa vailla yhteyttä ympäröivään maailmaan. Hän perusti kaksi pappisseminaaria, joissa akateemisuus kohtasi käytännöllisyyden. Joissa yliopistotasoisen opiskelun rinnalle nostettiin yhdessä eläminen ja oleminen. Hän halusi tuottaa pappeja, jotka osasivat sekä ajatella kristillisesti että elää kristittynä. Molempia tarvitaan – edelleen. Vuosikymmeniä seurakunnan sunnuntaikokouksissa istuneella helluntailaisella saattaa edelleen olla hyvin vääristyneitä käsityksiä Jumalasta, ihmisestä ja elämästä. Nämä vääristyneet käsitykset eivät voi olla heijastumatta käytäntöön. Ja siinä se vitsi piileekin: et voi elää ilman teologiaa (oppia Jumalasta), mutta voit elää tiedostamatta millainen (ja kuinka kestävä) teologia elämääsi ja päätöksiisi vaikuttaa.

Seuraavat ajatukset pohjautuvat Gideonin kutsuun, josta voi lukea Tuom. 6:11-24. Suosittelen lukemaan sen ennen tätä tekstiä ja pitämään paikkaa auki tätä lukiessa.

Jos kerran Herra on meidän kanssamme, niin miksi tämä kärsimys? Ja missä ovat ne ihmeet, joista isämme ovat kertoneet? (j. 13)

Gideonin vastaus otsikon mukaiseen enkelin tervehdykseen on varsin kriittinen. "Herrako kanssani? Niinkö? Miksi sitten midialaiset hävittävät tätä maata? Tuhoavat sadon ja tappavat lampaat, härät ja aasit? Miten sinä voit sanoa, että Herra on kanssamme? Oletko sokea? Etkö näe kaikkea tätä kärsimystä ja ahdinkoa, jossa elämme? Puhutaan kyllä Jumalan suurista teoista, mutta missä ne ovat? Jumalan ihmeet ovat loppuneet, koska hän on hylännyt meidät!" Nämä ovat ne kaksi peruskysymystä, joita edelleenkin ihmiset kysyvät. Jos Jumala on rakastava ja kaikkivaltias ja on meidän kanssamme, niin miksi maailmassa ja elämissämme on niin paljon kärsimystä? Ja toinen: Missä ovat ne kaikki Jumalan teot? Miksei Jumala toimi? Miksei ihmeitä tapahdu?

"Mene tässä voimassasi ja vapauta Israel Midianin vallasta" (j. 14)

Enkeli ei ala käymään älyllistä vääntöä Gideonin kanssa. Ei perustelemaan loogisesti miksi Jumalan kaikkivaltius ja rakkaus ei ole ristiriidassa kärsimyksen kanssa. Sen sijaan enkeli lähettää Gideonin olemaan vastaus hänen itsensä aiemmin esittämiin kysymyksiinsä. "Miksi midialaiset hävittävät tätä maata?" => "Mene ja vapauta maa Midianin vallasta." "Missä ovat Jumalan ihmeet?" => "Mene ja ole sinä se Jumalan ihme, jota niin kovasti kaipaat." Näin se on vielä nykyäänkin. Sen sijaan, että me kysymme Jumalalta miksi hän sallii niin paljon pahuutta ja epäoikeudenmukaisuutta, Jumala kysyykin saman kysymyksen meiltä: "Miksi sinä sallit, että maailmassa on niin paljon pahuutta ja epäoikeudenmukaisuutta? Mikset sinä tee asialle jotain?"

"Mene tässä voimassasi ja Herran kanssa" (j. 14, 16)

Gideon lähetetään siinä voimassaan, mikä hänellä sillä hetkellä on. Juuri sellaisenaan vähäisestä suvusta tulleena ja perheensä nuorimpana. Koska salaisuus ei ollut siinä kuka Gideon oli vaan siinä kenen kanssa hän oli. "Koska minä olen kanssasi, sinä voitat". Tärkeää oli mennä aitona, rehellisenä ja Jumalan kanssa. Yhdenvertaisuus Jeesuksen antamaan lähetyskäskyyn (Matt. 28: 18-20) on ilmeinen: "Menkää. Minä olen teidän kanssanne".

”Jos olen saanut suosiosi, anna merkki” (j. 17)

Gideon ei tämän jälkeenkään harrasta sokeaa uskoa vaan vaatii jotain todisteita. Gideonilla merkkinä toimi kalliosta nouseva tuli, joka kulutti kalliolla olevan vuohen lihan ja happamattomat leivät. Meille tänä päivänä merkkinä voi olla jokin muu: joidenkin asioiden loksahtaminen paikoilleen, Jumalan läsnäolon kokeminen, Jumalan olemassaolon järjelliset perustelut, tms. Tärkein ja merkittävin merkki Jumalan suosion saamisesta ja siitä, että Jumala todella on rauhan Jumala (j. 24), on kuitenkin se, mitä tapahtui eräällä toisella kalliolla – Golgatalla. Jeesus Kristus on sovinnon ja rauhan merkki maailmalle. Ristiinnaulittu Kristus on merkki mahdollisuudesta saada Jumalan mielisuosio. Jeesus oli kertakaikkinen uhri, joka uhrattiin meidän syntiemme sovitukseksi. Mutta hän ei ainoastaan ollut vaan hän on. Hän elää. Hauta ei voinut häntä pidätellä eikä kuolemalla ollut häneen valtaan! Siksi Jeesus onkin myös Immanuel – Jumala meidän kanssamme.

"Kristus sen sijaan on uhrannut yhden ainoan uhrin syntien vuoksi ja istuutunut ikuisiksi ajoiksi Jumalan oikealle puolelle." (Hepr. 10:12)

Luin "Bonhoeffer – pastori, marttyyri, näkijä, vakooja" nimisen kirjan, joka kertoo 1900-luvun alun Saksassa eläneestä teologista, pastorista ja natsia vastustavan vastarintaliikkeen jäsenestä. Kirja antoi paljon ajattelemisen aihetta ja jotain näistä ajatuksista jaan blogissani. Ensimmäisenä pohdin heikomman veljen -periaatetta ja nyt keskitytään ikä-kysymykseen.

Bonhoeffer väitteli tohtoriksi 21-vuotiaana ja otti samoihin aikoihin vastaan ensimmäisen pastorinpaikkansa. 25-vuotiaana Bonhoeffer luennoi Berliinin yliopistossa ja 28-vuotiaana toimi pastorina Lontoon saksalaisissa seurakunnissa. Tästä vuoden päästä Bonhoeffer pyöritti jonkinlaista pappisseminaarin ja luostariyhteisön sekoitusta, jossa hän opetuslapseutti Tunnustuskirkon tulevia pappeja. Varsin nuorena Bonhoeffer siis otti vastuutta varsin merkittävistä tehtävistä.

Toki ajat olivat tuolloin mitä olivat ja tohtoriksi pääsi varmasti helpommin ja nopeammin kuin nyky-Suomessa. Kenties pastoriksikin pääsi nopeammin ja helpommin kuin Suomen Siionissa. Täällä pastoriksi kelpuutetaan vain kokeneet, iäkkäät, arvostetut ja kunnioitetut miehet, joilla on aikuisia lapsia ja mielellään vuosikymmenten kokemusta seurakunta- ja lähetystyöstä. Soittotaito ja kokemus Viipurin/Yli-Vainion ajoista katsotaan plussaksi. No okei, ehkä vähän liioittelin. Kyllähän nuoretkin ihmiset pääsevät pastoriksi – ainakin, jos isä on pastori, vanhimmistoveli tai muuten vaan iso nimi helluntaiherätyksessä. Tai jos vaan esittelee itsensä riittävän äänekkäästi, hengellisesti ja Siionin termistöä viljellen. Mutta pääasiassa nuoria potentiaalisia kavereita tulee pitää nöyrinä taakoittamalla heidät kaikenlaisilla hanttihommilla ja ei-kutsumusta vastaavalla seurakuntatyöllä. "Ai sä haluat saarnaamaan? No mee kymmeneksi vuodeksi keittiöön kuoriin perunoita ja sitten katsotaan, josko voisit ylentyä pyhäkoulun opettajaksi. Katotaan sitten 20 vuoden kuluttua, että vieläkö sun saarnajankutsu on voimassa."

Mutta väittäisin, että jotain on pielessä jos Talvipäivien keski-ikä lähentelee 50-60 vuotta ja samoissa lukemissa pyörii myös helluntaiseurakuntien vanhimmistojen keski-ikä. Jotain on pielessä, jos ajatellaan, että 30v on liian nuori johtamaan seurakuntaa. Tähän ollaan kyllä viime aikoina herätty seurakunnissa. "Mielellään kyllä otettaisiin nuorempia vastuisiin, mutta sopivia henkilöitä ei vain tahdo löytyä", on monen vanhimmistoveljen ja/tai pastorin valitus. On kyllä herätty, mutta liian myöhään. Historian aikana ei ole ymmärretty, että sopivia henkilöitä ei pompsahtele esiin niin kuin sieniä sateella. Ei ne tyypit vain ilmestyä yhtäkkiä jostain tyhjästä. Niilläkin on oma historiansa, joka on muokannut heitä ja kasvattanut heitä sopiviksi henkilöiksi. On unohdettu, että sopivia henkilöitä voi ja pitääkin kasvattaa. Jeesuksen pikaista takaisin tulemista on julistettu suu vaahdossa ja unohdettu, että Paavalikin uskoi Jeesuksen tulevan takaisin pian, mutta silti opetuslapseutti Timoteuksen seuraajakseen.

Mutta ongelma ei ole vain siinä, ettei sopivia henkilöitä löydy. Ongelma on myös siinä, että sopivia henkilöitä ei haluta tai heidän ei katsota olevan sopivia. Pastorin tehtävänkuva on vääristynyt ja oletukset pastoria kohtaan ovat kasvaneet älyttömiin mittasuhteisiin. Hänen tehtävänään on pitää yllä tuttua ja turvallista menoa. Ei tuoda uusia ajatuksia tai toimintatapoja, eikä varsinkaan haastaa vanhoja uskomuksia. "Näin meillä on aina tehty/ajateltu/uskottu ja näin tullaan aina tekemäänkin/ajattelemaan/uskomaan". Mutta samaan aikaan pastorin pitäisi täyttää kirkonpenkit ja houkutella seurakunnan toimintaan myös ulkopuolisia. Ongelma vain on, että 2010-luvun suomalaiset eivät halua tulla 50-luvun kulttuuriseuraan viettämään sunnuntai aamujaan.