Edellinen kirjoitus (Hipsteriherätys) sai aikaan oikein yleisöryntäyksen tänne blogiin ja siitä taisi tulla blogini historian tykätyin juttu. Ei sillä, että laskisin, mutta kuitenkin. Tämä kirjoitus jatkaa saman aiheen eli herätyksen pureksemista. Mistä sen tietää, että nyt on herätystä ilmassa? Mitkä ovat herätyksen ominaispiirteet? Onko herätyksellä edes mitään ominaispiirteitä? Missä vaiheessa voidaan sanoa, että nyt Jumala on vastannut meidän herätyksen odotukseen? Tajuaako ihmiset edes, että nyt eletään jotenkin poikkeuksellisia aikoja vai eletäänkö herätyksenkin keskellä lopulta päivä kerrallaan tavallista arkea? Ymmärsivätkö esimerkiksi vuoden 1979 suomalaiset siionilaiset, että tässä tapahtuu jotakin poikkeuksellista? Vai menivätkö he vain tyytyväisinä ilman sen suurempia analyyseja kokouksiin kuuntelemaan härmäläistä saarnaajaa, joka "kaatoi ja paransi"? Ja jos ymmärrettiin elettävän poikkeuksellisia aikoja, ajateltiinko Pyhän Hengen vuodatuksen jatkuvan vai oletettiinko sen kuihtuvan jossain vaiheessa?

Näihin kysymyksiin on nyt helpompi vastata kuin suomalaisena maanviljelijänä, joka laittaa perunat maahan keväällä 1979. Miten hän kokee sen kaiken? Millä sanoilla kuvaa näkemäänsä ja kokemaansa? Kirkkohistoria osaa kertoo monista pienemmistä tai suuremmista herätyksistä ja Pyhän Hengen vuodatuksista, mutta olisivatko oman aikansa ihmiset osanneet? Historiantutkimuksessa on se ongelma, että tuskin koskaan saadaan selville täydellä varmuudella sitä, mitä oikeasti tapahtui. Tätä pohdittiin mm. IK:ssa Suomen kirkkohistorian kurssilla. Kuinka paljon me voidaan luottaa menneisyydestä kertoviin dokumentteihin objektiivisina kuvauksina tapahtuneesta? Koska lopultakaan meillä ei ole historian objektiivisia tapahtumia vaan vain ihmisten subjektiivisia kokemuksia noista objektiivisista tapahtumista. Jotain on siis tapahtunut ja tapahtuneesta erilaiset ihmiset ovat muodostaneet erilaisia käsityksiä ja näitä käsityksiä voidaan ihmetellä historiallisten dokumenttien kautta. 

Esimerkiksi vuonna 1933 natsit polttivat Opernplatzilla kaikki ideologiansa vastaiset kirjat. Jälleen historian jälkiviisaina voimme moittia tuollaisia tempauksia ja lainata Heinrich Heinen sanoja: "Siellä, missä ensiksi poltetaan kirjoja, poltetaan seuraavaksi ihmisiä.". Philip Yance puolestaan kertoo kirjassaan "Mikä armossa on niin ihmeellistä?" yhdysvaltalaisesta baptistista, joka vieraili Berliinissä vuosi Opernplatzin kirjarovion jälkeen. Hän kuvasi hyvin ihannoivaan sävyyn natsi-Saksaa: "Tuntui todella helpottavalta olla maassa, jossa ei ole lupa myydä rivoa kirjallisuutta, jossa ei ole lupa näyttää inhottavia elokuvia eikä gansteritarinoita. Uudessa Saksassa on poltettu kasapäin turmiollisia kirjoja ja lehtiä samoissa rovioissa, joissa on poltettu juutalaisten ja kommunististen kirjastojen kirjoja." Jos tämä yhdysvaltalainen baptistiveli olisi jakanut samat hengelliset fraasit meidän kanssamme, hän olisi jopa saattanut kuvata natsi-Saksan ilmapiiriä herätykseksi! Yksi ja sama tapahtuma sai siis aikaan hyvin erilaiset tulkinnat.

Eräs suomalainen popyhtye laulaa: "kovin paljon on myös itsestäs kiinni miten tämänkin kuvan värität". Edellä käytyä taustaa vasten, tämä lause tuntuu sopivan kovin hyvin historiaan, herätykseen ja omaan elämäämmekin. Puhummeko Jumalan johdatuksesta vai asioiden luonnollisesta järjestymisestä? Onko se Jumalan vai ahkeruuteni ansiota, jos saan haluamani työ-/opiskelupaikan? Joten miten siis maalaat maailmasi? Miten värität tämän kuvan? Miten sanoitat elämäsi tarinan?

Elettiin vuotta 2010, opiskelin toista vuotta Isossa Kirjassa ja yksi opiskelukaverini haastatteli minua ja yhtä toista "nuorta herättäjää" Dynamiteen. Aiheena oli mikäs muukaan kuin monien huulilla ja haaveissa oleva herätys. Paljon on vettä virrannut tuon jälkeen Kyrönjoessa ja lehtikin muuttanut nimeään ja lopulta kuopattu, mutta herätys on edelleen monien huulilla ja haaveissa. Tänään luin tuon haastattelun uudelleen ja oli hauska nähdä, että se millainen ajatteluni on tänään, oli jo tuolloin idullaan. Mutta tämä ei ollut kirjoitukseni aihe vaan herätys – mikäs muukaan.

Tuolloin puhuin jumalallisesta nuorisokulttuurista, siitä, kuinka herätys vaikuttaisi niin, että nuoret antaisivat kaikki lahjansa Jumalan käyttöön. Kuinka jo silloin nuorilla oli janoa ja Jumalan etsimisen meininkiä. Arvelin tuolloin, että jonkinlaiset kasvot herätyksellä tulisi olemaan...vähintään joku pieni joukko ihmisiä. Toinen haastateltavissa suhtautui positiivisemmin ajatukseen kasvottomasta herätyksestä. Samoin ajattelee myös Onni Haapala, jota haastateltiin Ristin Voitossa (nro 44, vuonna 2011) Niilo Yli-Vainion kuoleman 30-vuotisjutussa: "Onni Haapala näkee, ettei uusi herätys enää välttämättä henkilöityisi yhteen julistaan".

Nyt neljä vuotta myöhemmin näyttäisi siltä, että olin väärässä. Jonkinlainen kasvoton nuorisoherätys on leviämässä Suomen Siionissa. Tai siltä ainakin näyttäisi viime aikaisten sekulaarimedian lehtijuttujen perusteella. Image-lehti kertoi monta sivua Seinäjoen Illasta otsikolla "Herran hipsterit", nyt Helsingin Sanomat julkaisi jutun pääkaupunkiseudun trendikirkoista otsikolla "Pienestä trendikirkosta hipsterikin löytää kodin", Immanuel räpduon haastattelut on ollut monissakin sekulaarimedioissa. En tiedä voiko tätä vielä herätykseksi kutsua, mutta selvästikin jotain on tapahtunut/tapahtumassa Suomen Siionin nuorten ja nuorten aikuisten parissa. Kiinnostus Jumalaa ja jumalasuhteen hoitamista kohtaan on selvästikin lisääntynyt. Toteutimme Jyväskylässä Tukikohta-yhteisölle kyselyn, jonka tulokset tukivat tätä havaintoa. Porukkaa ei tarvitse motivoida hoitamaan jumalasuhdettaan. Tämä yksistään on jo suuri muutos, jos vertaa esim. omiin teinivuosiin, jolloin Jumala ja jumalasuhteen hoito oli enemmän tai vähemmän pakkopullaa vaikka seurakunnassa kasvoinkin.

Toki voidaan kritisoida onko tämä hipsteriherätys nyt oikeanlaista herätystä. Että eikö se ole aika pinnallista, jos Immanuelin musiikkivideoilla pyörii komeita autoja ja prätkiä tai jos Seinäjoella uskoontullut saa rannekkeen, jolla saa alennusta kaupungin trendikkäimmästä vaateliikkeestä, jne. Tuoko se ihmisiä oikeasti Jeesuksen vai hipsteriyden/cooliuden/tms. luokse? Jääkö usko vain terveille, cooleille ja rikkaille hipsterinuorille? Entä kun elämän ruuhkavuodet yllättävät? Kun trendivaatteet vaihtuvat supermarkettien halpavaatteisiin, jotka ovat täynnä vauvan puklua? Kun terveys ja lihaksikkuus alkaa iän myötä rapistumaan?


Kuten tässä blogissa kerrotaan: identiteetti pitäisi löytää Jeesuksesta eikä cooliudesta. Ongelma vain on, että tätä on hyvin vaikea ulkopuolelta sanoa. Mistä sen tietää onko HL:n lauluja laulavan vanhemman ihmisen identiteetti yhtään sen enempää Jeesuksessa kuin Hillsongin lauluja laulavan teinin? Ja eikö identiteetin löytäminen Jeesuksessa kuitenkin aina näytä joltain? Yli-Vainion aikaan se näytti siltä, että porukka kaatuili maahan ja parani sairauksistaan. Löysivätkö he oikeasti identiteetin Jeesuksesta vai näistä "ihmeistä ja merkeistä"? Aika lienee ollut paras indikaattori tähän. Ja uskon saman olevan myös hipsteriherätyksen suhteen. Vasta aika kertoo oliko tällä pysyvää hedelmää. Vasta aika kertoo kuinka moni nykyisistä hipsteriuskovaisista on vielä 20 vuoden päästä mukana Herran jengissä. Siihen asti voidaanko me muuta vaatia kuin, että esim. Seinäjoen nuoret pohtivat Jeesuksen merkityksellisyyttä saarnasarjalla "Jeesus on ________". Ainakin sanoman fokus näyttäisi olevan kohdallaan.