Luinpa tuossa HS.fi:stä, että tutkijat ovat löytäneet uuden ns. eksoplaneetan. Planeetta on 176 valovuoden eli 1 672 biljoonan kilometrin eli siis tuhottoman kaukana meistä. Koska planeetta on niin kaukana, sen olemassaoloa ei voida näköhavainnoilla todistaa. Niinpä tutkijat ovat mitanneet ja todistaneet planeetan olemassaolon "kohtalaisen monimutkaisilla kosmisilla laskelmilla". Siinä ei sinänsä ole mitään väärää, näin on varmaan menetelty jo aiemminkin eksoplaneetoiden kohdalla. Lähinnä jäi mietityttämään kuinka "hataralla" pohjalla loppupeleissä tuollaisten planeettojen todistaminen on. Ja silti kaikki uskovat sen ilman epäilyksen häivää vaikka eivät pystykään sitä itse näkemään. Mutta kun aletaan puhumaan uskon asioista ja Jeesuksen ylösnousemuksesta, niin monien mielipide kääntyy "uskon-vasta-kun-näen" –linjalle. Mikä tekee Jeesuksen ylösnousemuksesta niin paljon vaikeampaa uskoa kuin planeetan olemassaolosta kaukana tuolla jossain? Todisteet loppupeleissä ovat kuitenkin lähestulkoon yhtä varmoja/epävarmoja. Niin tiedemiehet kuin papitkin voivat ja ovat monesti olleetkin väärässä. Mutta silti valitsemme niellä pureksimatta kaiken, mitä laitetaan tieteen-otsikon alle ja oksennamme ulos kaiken, mitä laitetaan usko-otsikon alle. Kuitenkin todisteet useasti puoltavat juuri päinvastaista menettelyä. En suinkaan väitä, että tutkijat olisivat väärässä eikä esim. ko. planeettaa oikeasti olisi olemassa, mutta peräänkuulutan jonkinlaista logiikka meidän omassa ajattelussamme. Jos uskomme jonkin asian olemassaoloon todisteilla X niin miksi emme uskoisi jonkin toisen asian olemassaoloon todisteilla, jotka ovat loppupeleissä yhtä vakuuttavia kuin todiste X?